Kova väsymys

Välillä sitä pitäisi ottaa rennosti ja olla vaan. Olen mennyt ja tehnyt asioita, ilman isoa taukoa tai kunnon lepoa. Viime lomasta on pieni muistikuva, sekin kesti vain viikon. Sitä aina sanotaan, että ''nuorena jaksaa'', mutta ei, ei välttämättä jaksa. Tai lopputulos on se, että olen henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. No, kyllä mä joskus saan pitää lomaa, haha. mutta on todella tärkeää ja hyvä, että huomaa itsestään tälläisia piirteitä ja osaa sitten (ehkä) hidastaa vähän tahtia, tai sitten ei. Itse huomaan näissä tilanteissa, että olen elänyt kaikelle muulle, kuin minulle itselleni. 

En varmaankaan sanaakaan sanonut täällä, että kävin Kotkassa, Kaakkois-suomen ammattikorkeakoulun pääsykokeissa sairaanhoitajan opintoihin. Kyllä, hain ensimmäisenä vaihtoehtona Helsinkiin, Metropoliaan, mutta ennakkokokeen pisteillä en yltänyt sinne asti. Päivä oli jännittävä ja ajattelin, että vitsit jos tänne pääsen niin olen maailman onnellisin, koska musta tulisi sairaanhoitaja! Pääsykokeet olivat yllättävän vaikeat, kävin ennen kirjallisia kokeita psykologin haastattelussa ja hän epäröi lukivaikeuteni vuoksi, että ''kuinkakohan tulet pärjäämään kokeissa, on aikamoinen setti tulossa?''. Vastasin itsevarman oloisena, mutta oikeasti pelokkaana, että ''kyllä mä uskon, että pärjään''. joissain tehtävissä loppui aika kesken, ajattelin että apua, kunhan ei tähän kaadu. Sain suurimman osan tehtävistä tehtyä ja päivän päätteeksi jäi todella epävarma olo. Meni neljä viikkoa, että sain kuulla tuloksista. Vapaapäivänä, herättyäni avasin heti puhelimen ja menin katsomaan tuloksen. Siellä luki, että olen valittu sairaanhoitajan opintoihin, Helsinkiin, Metropoliaan! Voi, olisittepa kuulleet sen ilon huudon ja ihmetyksen, olin ihan hämilläni ja onnellinen. 

Menin katsomaan pisteitäni, jotka sain, päädyin korkeimpaan pisteluokkaan ja se oli varmaan syy, miksi pääsinkin sinne minne halusin, vaikka olen kuullut, että Metropolia on vaativa koulu, niin mä tein sen! 

Meille tuli myös uusi koira, Lumi. Lumi on sekarotuinen löytökoira Kreikasta! Jos rehellisiä ollaan, niin yheiselo kotona alkoi hyvin, mutta nyt kotona on siinä mielessä kireä tilanne, että koirat ''tappelevat'' aika paljon ja jonkinlaista tuhoa kotona on aina käynyt työpäivän aikana, joka stressaa tietenkin meitä. Ehkä aika näyttää, kuinka koirat asettuvat ja tulevat toimeen, sekä kuinka Lumi alkaa luottamaan meihin kunnolla. Joka tapauksessa ihania koiria molemmat. 

Mulla on nyt viikonloppuvapaa ensimmäistä kertaa noin kolmeen viikkoon ja vihdoin, mun ihanat pikkuveljet tulivat yökylään siskon luokse! Nytkun välimatkaa on taas perheeseen jonkin verran, niin sitä osaa arvostaa, jos soittelee tai näkee rakkaitaan. Meillä oli todella kivaa ja heti tulikin jo ikävä siskon pieniä. Muutenkin, kun tässä itsekin kasvaa ja kokee elämässä asioita, niin sitä osaa arvostaa todella paljon lähellä olevia ihmisiä. Mä välitän teistä jokaisesta, jotka olette mun lähellä ja joita mä tapaan. Ja ette arvaakkaan, kuinka odotan koulun alkua, koska toivon, että saisin uusia ystäviä! 

Tässä pieni pintaraapaisu mun kuulumisista, palaillaan viimeistään, kun koulu alkaa! 

Elämä mullistui

Tämän ''pienen'' blogitauon jälkeen on hyvä kertoa elämästään, koska paljon on tapahtunut. Olen siis elossa! Muutimme huhtikuun lopulla Timin kanssa yhteiseen asuntoon, Vantaalle ja mä rakastan meidän asuntoa, se on ihana! Asetuimme heti taloksi ja arki lähti käyntiin. Olen nyt ollut töissä aika kauan ilman minkäänlaista lomaa, mutta enköhän jaksa. Piristää kummasti rankkaa arkea isot ja pienet elämänmuutokset. Olisin näistäkin asioista aikaisemminkin voinut kirjoittaa, mutta tiedättehän, päivät vaan kuluu ja jotkin asiat vain yksinkertaisesti jää. Haluan silti pitää tämän harrastuksen, enkä ottaa mitään stressiä. 

Timillä alkoi kesäloma toukokuussa. Kävimme useasti eri kahviloissa, ja ai että, täällä on ihania paikkoja jossa käudä upealla säällä! Rakastan asua täällä. 

Kävimme myös jätkäsaaressa, Clarion hotellissa, jonka Timi oli minulle yllätykseksi järjestänyt! Sain kasan kukkia ja koruja ja voi, että tää tyttö oli maailman onnellisin. 

Vaikka olin Timin lomalla itse töissä niin miksi emme tekisi jotain ikimuistoista. Lähdimme noin reilu viikko sitten extemporee Tamperelle, Torni hotelliin ja vau, se oli hieno! Pääsimme 19.kerrokseen ja voitte vaan kuvitella maisemat. Sää oli mitä upein ja meillä oli tosi kivaa ja ihanaa. Kaiken rentoutumisen keskellä kävimme treenaamassa, shoppailemassa ja seuraavana päivänä menimme Särkänniemeen! Isot lapset pääsivät pitämään hauskaa, haha.

Ja hauskaa olikin, olimme noin viisi,kuusi tuntia ja se näkyi myös ihossa, tuli nimittäin palattua auringossa. Sitä ei enää näin ''isona'' pahemmin huvipuistoissa tule käytyä ja voin sanoa, että mua oikeesti pelotti mennä johonkin laitteeseen mikä oli nuorempana ihan ''iisi''. 

Elämä on ihanaa.

Ja hei! Huomenna mä menen sairaanhoitaja amk pääsykokeisiin Kotkaan! Toivotaan parasta. Ja jos joku miettii, että miksi Kotkaan, niin muualle en päässyt, haha. Esivalintakoe kouluun oli aivan järkyttävä, mutta toivon että alamäkien ansiosta pääsisin kouluun, se olisi tosi iso juttu minulle.

Olemme jonkin aikaa puhuneet Timin kanssa, että haluamme koiran jossakin vaiheessa, vaikka loppuvuodesta. Katselimme netistä erilaisia koiria, ihan vaan ''huvikseen''. No, annihan se sieltä löysi monia ihania ykislöitä, mutta emme tietenkään tarttuneet ensimmäiseen. Selasin kauan netin ihmeellistä maailmaa ja löysin aivan ihanan kultaisen värisen, pienen 10 viikkoisen pennun Teuvasta. Pentu on sekarotuinen, emo cockerspanieli ja isä villakoiran ja jackrusselin sekoitus. Pentu oli aivan valloittava ja sydäntä sulattava. En pystynyt olemaan laittamatta viestiä kasvattajalle ja melkein heti tulikin viesti, että pentu on vapaa, haluatteko sen? Ai että haluammeko? Kyllä! Aikaa oli kaksi päivää ennenkuin pentu tulisi meille. Ostimme pikaisesti kaiken tarvittavan ja siivosimme asunnon ja matot äkkiä pois lattialta. Lähdimme perjantaina 1.6 töistäni hakemaan pentua Parkanon Abc:lta. Matka oli pitkä, mutta täysin pennun arvoinen. Kun tapasimme pennun, se näytti ihan Bellalta, ja siitä hänen nimensä tulikin. Pieni Bella oli pelokas mutta tuli hyvin nopeasti luokseni ja matkamme alkoi kohti Vantaata. Bella ulvoi hetken ja oli hämillään, mutta nukkui miltein koko matkan. Pääsy uuteen kotiin oli jännittävää, mekin jännitimme, mutts nyt Bella on kuin kotonaan. Työstämme vielä sisäsiisteyttä ja yksinoloa, mutta muuten menee todella hyvin ja Bella saa paljon rakkautta ja on todellinen villi pentu ja leikkisä, voi kun isi ja äiti jaksaisi leikkiä aina kun Bella haluaa. Alhaalla kuvia hänestä, käy ihmeessä katsomassa! 

Mutta yhteenvetona, meillä, koko perheellä menee hyvin ja minulla myös. Välillä tuntuu, että tarvitsisi stopin elämään ja saisi keskittyä itseensä ja unohtaa kaiken ikävän, mutta täysin selvää on se, että elämässä tällä hetkellä on vain iloisia ja ihania asioita. Olette ihania ja rakastan perhettäni. Toivottavasti jaksoitte lukea, ensi kertaan, pusuja! 

Vaivoja vaivojen perään

Aika menee aivan älyttömän nopeasti, kohta on jo huhtikuu! Pitkästä flunssasta alkaa olla tovi ja olen saanut aika hyvin balanssiin taas ruoan ja treenamisen. Tottakai alkuun on hankalaa, kun söi vähän miten mitäkin ja treenit oli lukua nolla. Myös olen nyt ollut reilu kaksi viikkoa uudessa työpaikassa, saattoihoito-osastolla. Ja voin jo nyt sanoa, että rakastan työtäni! Työkaverit ovat ihan huippuja ja tuntuu, kuin olisin ollut tuolla vuosia. 

Miinuksena on se, että palkka on yllätys yllätys todella pieni ja vastuut lähtevät lähihoitajilta koko ajan pois enemmän. Joka on mielestäni väärin, koska koulutukseni on todella laaja ja koulussa on annettu kädentaitoja vaikka ja mihin, mutta en pääse niitä toteuttamaan, koska vastuut ja työt on annettu sairaanhoitajille. Tämän vuoksi hainkin nyt yhteishaussa sairaanhoitajaksi! Pidetään peukkuja, koska haluan todella paljon opiskelemaan ja saada uuden tutkinnon. 

Kävin viikko sitten työterveyslääkärillä ikuisen polvivaivani takia. Polveeni on siis tullut todennäköisesti jokin vamma jalkapallon takia, jäätävää kipua kävellessä eikä kipulääkkeet auta. Nyt odottelenkin soittoa lääkäriltä, että näkyykö röntgen kuvissa mitään tai onko minussa muuta vikaa, kun otettiin sydänfilmiä ja kilpirauhas- ja reumakokeet. Sitten eilen jouduin kesken työpäivän lähtemään hammassärkypäivystykseen ja kappas, lähdinkin sieltä kaksi viisaudenhammasta kevyempänä. Vaikka kipua onkin tällä hetkellä ja tuntuu, että mikään ei ole oikein hyvin, niin asioiden on tapana järjestyä ja hammaskipu hellittää kyllä aikanaan. 

Minkälaista elämä on 20-vuotiaana?

Hyvää syntymäpäivää minä! Itseasiassa kirjoitin tämän postauksen jo neljä päivää sitten valmiiksi, mutta muuten en olisi kerinnyt. Torstaina olin iltavuorossa ja erään asiakkaan luona hänen oikein viehättävä ystävänsä kysyi ikääni, sanoin että koita arvata. Luuli minua 23-vuotiaaksi, korjasin asian heti ja sanoin, että täytän alle viikon päästä kaksikymmentä. Mieshenkilö naurahti ja kysyikin, ''minkälaista elämä on 20-vuotiaana?''. Olin hetken hiljaa ja koitin ymmärtää kysymyksen. En osannut vastata muuta kuin ''noh, ainakin koen olevani elämäni kunnossa ja muuttanut pois kotoa.'' Sitten aloin miettiä tätä kysymystä kunnolla. 

Elämä tällä hetkellä tuntuu sanoinkuvaamattomalta. En edes tiedä kuinka kuvailla elämää muuten kuin tuntuu, että nuoruus on selätetty. Koulut käyty, olen vaihtanut työpaikkoja jo ihan tarpeeksi, ja hei mä sain töitä sieltä saattohoito osastolta, mistä puhuin viimeeksi ja olen sanaton! Ainakin töiden puolesta voin sanoa, että kohta olen sellaisessa työssä, mistä olen vain haaveillut ja mikä on lähellä sydäntä. Elämässä on ollut paljon epäonnistumisia, töppäilyjä, katumusta, iloa, onnellisuutta, itkua, naurua. Olen kokenut 20-vuoden ajan paljon, mutta silti todella paljon asioita on vielä kokematta. Nuoruus oli vaikeaa aikaa, siitä pikkuhiljaa alan päästä yli, mutta paljon selvitettäviä asioita elämässä on vielä. Mulla on parhaat kaverit, vaikka niitä ei montaa ole, mutta laatu on tärkeintä, ei määrä. 

Olen tavannut elämässäni monia ihmisiä, kokenut rakkautta ja sydänsuruja. Pikkuhiljaa sitä alkaa ymmärtämään, että mikä elämässä on tärkeintä. Koen rakkautta ja siitä haluan pitää kiinni. Työ on elinehto, mutta ilman ihania ihmisiä elämässä ei pärjää. Työ vie eniten aikaa ja energiaa, mutta se ei tee sinua niin onnelliseksi kuin ihmiset. Koen, että kyllä, työ on jossain määrin elmässä se tärkein asia, mutta itse rakastavana ihmisenä koen, että suhteet ovat ykkösasia. 

Opin itsestäni koko ajan jotain uutta, kasvan ihmisenä valtavasti vuosi vuodelta. Mutta silti, en osaa edelleenkään vastata otsikon kysymykseen. Elämäni on sellaista kuin se nyt on, iästä riippumatta. Elämässä on tällä hetkellä asiat hyvin, olen terve ja yritän sopeutua uuteen paikkaan. 

Ps. Sairastuin, kun kirjoitin tämän postauksen, se siitä terveenä olemisesta.

Ainut asia mitä tarvitaan on aika

Oli odotettavissa, että kun muuttaa uudelle paikkakunnalle ja entinen elämä jää muualle, niin tulee se tunne jossain vaiheessa, että olempa mä yksin. Tuntuu ajoittain, että ''kaikki oli paljon paremmin ennen'', ''oispa asiat eri tavalla''. Onhan se totta, että kaikki saattoi olla paremmin ennen, elämässä meni hyvin, oli työ, perhe lähellä, uusia kavereita tuli vasta, oli avomies ja asunto. Mutta jos en uusia asioita olisi halunnnut kokea, niin mulla olis toi kaikki kyllä, mutta jotain saattaisi jäädä kokematta ja ne saattaa olla isojakin asioita. Kun sitä elämässä tapahtuu ihania ja isoja asioita ja niistä luopuu, niin tottakai ikävöin ajoittain. Ikävöin joskus ammattikoulu aikaa, mun entistä parasta ystävää, ihmisiä jotka ovat lähteneet mun elämästä pois, mutta heidän kanssa koin jotain hyvää, ne jättää kyllä muistot.

Elämässä pitää päästä eteenpäin ja se on mun tavoite tottakai, tarvitsen vain aikaa. Nyt tuntuu, että elämässä ei meinaa päästä eteenpäin, koen yksinäisyyttä ja ahistaa. Vaatii aikaa, että saa uusia kavereita, vaatii aikaa jotta asetun uuteen paikkaan kunnolla, vaatii aikaa , jotta unohdan entiset asiat ja pystyn avoimin mielin ottamaan uutta vastaan. 

En halua valehdella itselleni ja sanoa, että vau olen päässyt kaikesta yli ja mikään ei vaivaa mieltä. Tottakai vielä vaivaa, olen Espoossakin asunut vasta reilun kuukauden. Se on elämästä hyvin pieni aika ja voi olla, että vuodenkin päästä olen samassa tilanteessa, että uusia kavereita ei ole vielä pahemmin tullut ja kaikki on vielä uutta minulle. 

Tässä kasvaa koko ajan ihmisenä lisää, opin itsestäni uusia asioita.

Nään ajoittain unia tapatumista, jotka koin vasta, mutta jotka teki mut onnelliseksi. Kova paikka mulle oli jopa entisen työpaikan jättäminen. Se oli mun juttu, koin, että osastolla työskentely oli mulle takoitettu työpaikka, mutta nyt kokeilen uutta, katson mihin mut on tarkoitettu ja missä on hyvä olla. Olen avoin kaikelle, mutta jatkuvasti ei tietenkään jaksa muutoksia. Yritän kovasti tehdä töitä monen asian eteen, olen tällä hetkellä elokuuhun asti töissä kotihoidossa, mutta myönnän että kävin eilen työhaastattelussa sairaalan saattohoito-osastoa koskien. Hullultahan se kuulostaa, että miksi ihmeessä, kun on työpaikka tällä hetkellä, mutta mulle ei kelpaa mikään vaan, jos tarjolla on parempaa. Saa nähdä miten käy, aina voi yrittää. 

Käänsin kirjassa uuden sivun

Viime kirjoituksesta on aikaa ja syystä. Syksy-talvivaihde meni mulla aika pimennossa. Kävin normaaliin tapaan töissä ja elin perusarkea. Nyt on tammikuun loppu ja asun Espoossa. Moni on hyvin hämillään varmaan asiasta ja tietoa ei ole paljoakaan, ei kyllä minullakaan. Aloin miettiä alkutalvesta elämääni, tulevaisuutta, mitä seuraavaksi. Työkuviot oli menossa uusiksi, etsin kovasti töitä Kouvolasta, mutta niitä ei meinannut oikein olla. Yhdessä vaiheessa mol.fi-sivulla oli Kouvolassa lähihoitajille 4 työpaikkaa auki, puolet yksityiseltä puolelta. Työkuviot ahdisti ja mietin, että mitä jos katsonkin pääkaupunkiseudun työtilanteen. En tiedä miksi niin tein, koska elämä oli Kouvolassa. 
Selailin työpaikkailmoituksia Helsingistä ja Espoosta muutamia kertoja ja mietin kovasti mitä teen ja miksi edes katselen sieltä töitä. Tajusin, että en minä niitä syyttä katso tai suunnittele edes mitään pientä. Aloin miettiä sitä, kun asuin Helsingissä reilu puolitoista vuotta sitten ja sitä ennen yli vuoden verran elämäni pyöri siellä suunnalla, se oli kuin toinen koti. 
Moni tietää kuinka asuin Kouvolassa melkein vuoden verran. Asiat johti toiseen ja tuntui, että asiat eivät mene niinkuin haluaa ja jostain pitää luopua jotta jotain saa. Kävin Helsingissä muutamassa työhaastattelussa ja kävikin niin, että sain töitä kotihoidosta! Se tuntui uskomattomalta, koska minulla oli jo tiedossa asunto, mutta ei töitä. Järjestelin siis koko marras-tammikuu välin työkuvioitani ja asuntoon liittyviä juttuja ja kaikki kääntyi parhain päin. Nyt tuntui, että on hyvä hetki puhua tästä asiasta ja miettiä itse samalla, että mitä tässä oikein on tapahtunut. 
Rakastan mun asuntoa, pidän uudesta työstäni ja olen avoin kaikelle. Ennenkuin mitään päätöstä tein tämän koko elämänmuutoksen suhteen, niin mietin, että olen vielä nuori,  voin tehdä (melkein) mitä vaan, ei ole lapsia eikä taloa josta olisi vaikea luopua. Vaikka paljon hyvää muutoksissa onkin, niin silti aina tulee niitä alamäkiä. Perhe jäi Kouvolaan ja muutama kaveri, mutta uskon, että hyvät ystävät pysyy aina ja perhe tietenkin.  Täytän kohta 20-vuotta ja koen, että mulla on siinä iässä kaikki tosi hyvin. Olen elämäni kunnossa, koen parhaillaan uusia asioita, muun muassa yksinasuminen, uudenlainen työ ja mahdollisuus saada uusia kavereita. Ns. entisen elämän asiat kyllä tottakai vielä mietityttää ja tuntuu sekavilta, kun niistä on vielä niin vähän aikaa, mutta kaikki asiat kääntyy ajan kanssa parhain päin ja huonot asiat kasvattavat ja säilyvät jonkinlaisina muistoina. 
Vaikka muiden mielipiteitä ei saisi miettiä, niin kerrankin mua jollain tavalla häiritsee, koska moni ajattelee varmaan, että mitä ihmettä  Anni sä teet? Mä tein ja järjestin asiat niin, kuin unelmoin ja elän elämääni 40 neliön vuokrakaksiossa. Tunnen, että täällä on hyvä olla.