i'm alive

''Mun blogikirjotukset ei aina kaikki ihan ole olleet niin positiivisia kuin ennen tai kuin muilla. Esim fitness-blogaajat päivittelevät ruokavalioitaan ja kertovat treeneistään ja oivia vinkkejä hyvään ja tervelliseen elämään, mutta mä en aio valehdella ja esittää mitään muuta kun mä olen. Nämä mun tekstit on ihan sitä itseään eli elämää, mä haluan jakaa nämä asiat teidän kanssa ja nytkin istuin sängyllä ja totesin ''mun on pakko kirjoittaa''. Blogi on mulle kuin ''toinen äiti'', auttava käsi ja hyvä kuuntelija.
Joku saa ehkä sellaisen kuvan, että mun elämä on sekavaa ja mulla ei kaikki ole hyvin. Asia ei ole näin. Mulla on asiat hyvin, mulla on katto pään päällä, harrastuksia joista pidän,parhaista parhain kaveri,poikaystävä ja tärkeä perhe ja koulu menee hyvin. No mutta entäs muut asiat? Niin, no mulla on ollut tässä nyt pari-kolme vuotta sekavia ajatuksia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Mun nuoruus ei ehkä ole ollut sieltä parhaimmasta päästä ja toivonkin tällä hetkellä, että jotkut tietyt asiat olisivat menneet toisin koska huomaan, että menneet vaikuttaa nykyiseen, ja nimenomaan mun mieleen.
Mä olen alkanut epäillä että oonko liiankin herkkä kun tirautan kyyneleen pienemmästäkin, mutta sain selville että se onneksi kuuluu mun horoskooppiin, kaloihin huh. En mä ole surullinen jos itken, herkistyn vaan. Ihmiset ei nää ihmisten sisälle, sinänsä ei yllätys, mutta olen itsekin ajatellut että mitäköhän kaikkien ihmisten takaa löytyy.Kukaan ei mustakaan huomaa, että mulla ei ehkä ole kaikki hyvin vaikka niin oletetaan, ''tottakai sulla on kaikki hyvin''. Voin vähän avata asioita niin ehkä helpottuu teidänkin ajatusmaailma tästä. Mulla oli 14-vuotiaana syömishäiriö, paino alhaalla ja ennen sitä koulukiusaamista ja senkin jälkeen vielä vuosi. Syömishäiriöajatukset ja kiusaaminen on edelleenkin mun mielessä, ne seuraa mua koko loppuelämän todennäköisesti. Kamppailen tälläkin hetkellä noiden asioiden kanssa. ''enhän mä vaan liho'', ''enhän mä vaan laihdu'', ''paljonkohan painan'', ''en mä voi syödä keskellä viikkoa suklaata, ''pakko liikkua''. Noi on mun päällimäiset ajatukset nykypäivänä. Kuulostaa tyhmältä ja hullulta eikö?
Näitä asioita on ehkä vaikea ymmärtää jos ei ole itse kokenut samaa, enkä tietenkään toivo että moni ihminen siellä samaistuu. ''Sulla on upea kroppa'', ''älä nyt jaksa tommosesta ressata'', tota oon kuullut ja kuulen edelleen, mutta asiat ei ole niin yksinkertaisia kuin niiden luullaan olevan. Kyllä mä näen peilistä mun kropan, se on hyvä, mutta silti en ole tyytyväinen. Ennen söin 7 tunnin välein tarkasti, kävin vaa'alla yhdenkin leivän syönnin jälkeen kauhusta katsoen paljonko olin lihonut. Se aika oli hullua, mutta mä en kestä tätä enää, siinä mielessä, että haluan uudet ajatukset, esim.''mä olen hyvä näin,kyllä sä voit syödä välillä mitä haluat'', pelkään että en koskaan saa noita päähäni vaan samat asiat tulee vaivaamaan mua aina, mutta toivo elää yhä tän asian kanssa.
Mun isä jätti mut ja äitin kun olin 1-vuotias. Asia joka vaivaa mua myös on tämä, kaikki ei tiedä tästä eikä tässä mitään niinkään ''ihmeellistä'' ole ,koska monen vanhemmat eroaa, mutta mulle tämä on yksi henkilökohtaisimmista ja on vaikuttanut mun elämään, mutta onneksi mulla on ollut ihana perhe ja hyvä isäpuoli tukena ja tämän kyseisen henkiön ''tilalla''.
Tästä tulee nyt lista mun elämän vaikutuksellisimmista asioista, mutta haluan sanoa vielä yhden asian. Mun yksi arimmista asioista sanoa ääneen on, mitä tein vuoden verran 8-9 luokilla. Viiltelin, kyllä viiltelin saksilla ranteeseen. Mä kerron tän, koska haluan itse unohtaa koko asian ja sano sen ääneen, en todellakaan kaipaa huomiota tästä ja säälipisteitä vaan kerron totuuden. Jäljet ei ole mun ranteesta hävinneet mihinkään ja näimpä haluan kunnes ikää tulee tarpeeksi, peittää mun arvet tatuoinnilla, en isolla tatuoinnilla vaan jollain kauniilla ja pienellä leimalla, se mitä mun ranteessa on, ei ole enää osa mua ja haluan sen siis peittoon. Mä tein niin, koska ajauduin kaveriseuraan jossa sitä parit ihmiset teki ja mulla oli jonkin verran juuri tuolloin ahdistusta ja niimpä kokeilin helpottaisiko se, se helpotti hetkeksi, mutta en ole ylpeä siitä enkä enää ikinä tekisi samoin. Näin mä lupasin mun äidille, parhaalle kaverille ja itselleni. 
Toivoisin, että blogi olisi persoona kuka vain vetäisi hihasta, sanoisi että ''kerro kaikki'' ja olisi aidosti kiinnostunut, Elämä jättää jäljet.''

Kumpa aika pysähtyisi edes hetkeksi.

''Tuntuu, että aika juoksee. Johtuuko se siitä, että odotan monia asioita yhtä aikaa ja haluaisin niiden vain tapahtuvan? Kyllä, haluaisin olla jo 18, haluaisin jo asua Helsingissä blaa blaa blaa. Mutta silti haluaisin, että aika pysähtyisi. Ahdistaa kun kello tikittää koko ajan vaan eteenpäin. Mä en halua vanheta näin nopeasti, hah vaikka vasta 17 oonkin. Mua pelottaa, että elämä menee kohta silmien edestä ja loppuu. Tuntuu, että en osaa ottaa rennosti ja elää tässä hetkessä. Syysloma alkoi melkein viikko sitten ja no kohta sekin on ohi. Kumpa saisin helpotuksen tähän oloon ja ajatukseen.
En ole vielä valmis kaikkeen mikä tulee tulemistaan kuin sata lasissa, osaisimpa nauttia tästäkin hetkestä kun kirjoitan tätä ja välillä katson ulos missä näkyy ihana syksymaisema, mutta ei, mun rinnassa on piilevä ja pieni puristuksen tunne. 
Tähän samaan aiheeseen liittyen mietin aina sitä kuinka pelkään kuolemaa. Uutisissa on niin paljon onnettomuuksista ja katoamisista. Joo, tiedän tää tunne on vaan mun pieni ajatus mun pikku päässä minkä saa muutettua ajattelemalla positiivisesti. En niinkään pelkää vaan tunnen pientä ahdistusta (vaikka pelosta puhuin aikaisemmin,ota musta nyt sitten selvää). Jos pelkäisin, niin eihän tästä sitten tulisi mitään.
Naurattaa, kun tämä tilanne on niin ristiriitainen ja jollekin ajalle ei voi mitään eli en voita tässä ollenkaan. Helpottaa suunnattomasti kun mä saan avautua tänne ja et arvaakkaan kuinka tärkeä yksi blogi voi olla mulle. Haluaisin edetä elämässä omaan vauhtiin, tehdä asiat silloin kun haluaa tai valita milloin mitäkin elämässä tapahtuu, mutta kaikki ei mene niinkuin toivoisi. Mulla on työssäoppimisessakin näyttö viikon päästä about ja tunnen että en todellakaan ole vielä valmis,inssikin on jo tasan neljän kuukauden päästä, enkä ole siihenkään vielä valmis. Välillä on niitä hetkiä kun tuntuu, että 'vitsi oon valmis mihin vain!', mutta todellisuus onkin toinen kun alkaa ajattelemaan kunnolla. 
Kyllä tää tästä ajan kanssa niinkuin aina, asiat tuppaa järjestyä ja välillä ihmisellä on tällaisia fiilareita ja ajatuksia. ''

Ajatuksia,pahaa oloa

''Rintaa puristaa, tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Pienikin asia tuntuu maailmanlopulta. Kuulostaako tutulta? En halua mitään masennella täällä, koska blogi ei ole oikea paikka sitä varten vaan mä haluan kertoa mun ajatuksia tänne, tuntemuksia, mitä mä tunne tällä hetkellä. Mua ei masenna todellakaan, vaan mun on paha olla, ei, ei niin paha että tarvisi huolestua ja soittaa perään kun tämän on lukenut. Sanon sitä pahaksi oloksi, koska siltä se tuntuu.
Kumpa tää blogi oiskin mun oma, yksityinen paikka, minne kertoa omia fiiliksiä, niinkuin päiväkirjaan (joo omistan sellaisenkin kyllä), mutta musta on mahtavaa, että ihmiset lukee mun ajatuksia ja saa ehkä samaistua niihin myös tai tietää miltä musta tuntuu, enkä luule, että olen ainoa.
Ennen murehdin kauheesti koulusta ja normaaleista asioista, mutta mä oon ajatellut näin ''vanhempana'', että no koulusta pitääkin stressata tai se on normaalia, ei sen pidäkään olla helppoa. 
Oon todella herkkä ihminen. En kuitenkaan niin herkkä, että jos kynsi katkeaa tai joku ei mene niinkuin haluisi, niin en ala esimerkiksi itkemään. Itku on oikeastaan mun keino näyttää ja tuoda mun surua ja pahaa oloa esille. Toiset ei itke kuin iloisista asoista ja toisille itku ei edes tarkoita pahaa oloa, se saattaa tulla jonkun muun asian kautta ulos. 
Vihaan olla satutettu, haha kuka nyt sitä haluaisi, ei kukaan. Oon siitä jännä ihminen, että vaikka mua sen kerran tai kaksi satuttaa, niin jaksan silti yrittää eteenpäin ja vahvemmin asioiden eteen, mutta joskus se viimeinen piste tulee. Ehkä joo, voit kuvitella, että tälläistä tekstiä multa tulee vain jos jotain on käynyt tai, no saat vetää omat johtopäätökset, mitään asiaa en halua yleistää. 
Oikeastaan mulla on satutettu olo, paha olo, stressaava olo. Haluaisin päästä sellaisen ihmisen pään sisään, kuka tiedostaen ehkä satuttaa ja ajattelee samalla, että ''en halua sulle pahaa''. Suurin asia mitä en ymmärrä ihmisessä, miks sä teet niin? Lyhyt kysymys, mutta kai liian vaikea vastattavaksi.
Jos rakastaa ihmistä, niin miksi se on välillä niin vaikea olla sen ihmisen kanssa kenestä ei koskaan haluaisi luopua? Miksi ihmiset eroaa niin helposti? Miksi annetaan periksi? Näin mulle on käynyt pari (noin viisi) kertaa ja eihän ne enää merkitsekään mitään, mut mä muistan sen tunteen aina noina hetkinä. Se kauhea satutettu tunne, pettymys, ahdistus. Please, ei enää mä en jaksa.
Mulla on todella sekavat ajatukset tällä hetkellä, jos sen näkee ehkäpä tästä mun tekstistä, ei oikein tiedä mistä mä edes puhun, mä vaan annan tulla. Ehkä sillä merkityksellä ei ole niin väliä vaan, että ymmärtää tekstiä. (hah just vähän niinkuin sanoin että teksti on sekava,huoh) 
Oon ihminen, joka rakastaessaan tekee kaiken sen asian eteen, ja herra varjele jos pahoja asioita tahtoo tulla mun ja ton asian väliin, haluan pitää kiinni kaikesta rakkaasta ja tärkeästä mitä mun elämässä on, ihmissuhteista, koulusta, harrastuksista, koska mä saan niistä mielihyvää, ne asiat tekee mut onnelliseksi. Ihminen varjelee sellaista mikä antaa hyvää oloa, niin mäkin yritän parhaillaan. Pidän kiinni enkä koskaan päästä irti. Tuntuu tosi hassulta, että no ''miksi et tee sitten niin, mikä tässä nyt onkaan ongelma? miksi pitää tehdä tollaisista asioista niin suuria?'', voi kuule tota samaa mä oon miettinyt. Miksi se onkin niin vaikeaa ratkoa ongelmia ja elää niin että on hyvä olla? Olen vaikeiden kysymysten ja ajatusten äärellä, mihin en ehkä tule saamaan koskaan vastausta tai ainakaan järkevää sellaista. 
Muistakaa siis varjella ihania, rakkaita asioita elämässänne, ettei ne vaan häviä ja ettei itse tule satutetuksi. Jään tänne siis mun pimeeseen huoneeseen pohtmaan näitä asioita tai sitten menen lenkille. Sen mä teen, se tuo helpotusta. Mä oon vahva, olen aina selviytynyt asioista.''

Muutoksia

Muutoksia ollut ilmassa tässä lähiaikoina, niin pieniä kuin suuriakin. Aika vierähtänyt viime kirjoituksesta, mutta arvaatte varmaankin syyn. Ollut todella ikävä blogin puolelle, koska kirjoittaminen on mulle tosi iso juttu, mutta mitä turhaan kirjoittamaan jos ei ole aihetta tai mitään ''järkevää'' kirjoitusta. Kesä meni silmien edestä vaikka se pitkältä välillä tuntuikin. Espanjan reissu meni hyvin Antonin kanssa, kiitos Antonin mummille! Oli todella lämmin ja teki todella hyvää mennä vähän kauemmas kuin Helsinkiin ja lähimaastoon. Reissun jälkeen melkeimpä koulu alkoikin ja hyvin on tähän asti mennyt. Työssäoppiminen alkaa kahden viikon päästä ja toivon vaan parasta sen suhteen. Eikä enää kauaakaan kun olen 18 vuotta ja toivottavasti saan siiheksi ajokortin, eli ajotunteja on käyty ja kyllä mä tiellä pysyn, ei huolta. 
Vaikka hyvin on mennyt, niin pienet asiat on tuottanut välillä ahdistusta, mutta niistä on päästy yli ja no, ne valitettavasti kuuluu elämään eikä tää oo ruusuilla tanssimista, kyl te tiiätte. 
Isoimpana ''muutoksena'' on ehkä mun ja Antonin kihlat. Kyllä, me nuoret lapsukaiset mentiin kihloihin, mutta ei nähty syytä miksi ei. Asia saattaa herättää monissa kysymyksiä ja mielipiteitä, mutta mä en ainakaan halua jäädä pysähtymään paikoilleen vaan haluun tehä sitä mitä haluan, kerran täällä vaan eletään. Ja ihminen voi hyvin kun tekee sitä mikä tuo voimavaroja ja mistä tulee vain yskinkertaisesti hyvä mieli. Ei se kihlautuminen ole niin suuri asia kuin siitä tehdään, eikä tämä tarkoita sitä ettenkö olisi tosissaan asian kanssa. Sanon vain, Love & peace.
Kuten ikkunasta katsoessaan huomaa, syksy alkaa olemaan ovella ja se on musta tosi hyvä juttu. Rakastan syksyä (tosin mietin tota hetken tällä hetkellä koska syksyn ja kylmyyden takia mulla on nuha) ja sitä että on viileä ja saa laittaa villasukat jalkaan ja olla hieman lämpimämmissä vaatteissa ja toi värimaailma on uskomaton ulkona. Se saa hymyn huulelle ja mielen rauhalliseksi. Tätä on ootettu.
Tämä tällä kertaa, ei liikaa mahantäydeltä, loppuun laitan hieman kuvia espanjasta, öitä ihanat.

moi mun kiusaaja

''Moi mun kiusaaja, just sinä kuka luet tätä, jos tunnet ehkäpä pientä huonoa omaatuntoa tai tiedät, että tää saattaa koskea sua niin jatka lukemista ihan sen takia, että mulla on sulle asiaa. Jos sinä siellä ihmettelet mistä puhun, niin en tarkoita otsikolla sinua vaan jatka lukemista ihan mielenkiinnosta. Hassua, että nää aiheet kiinnostaa kaikkia tosi paljon ,mutta näistä ei saisi puhua. 
Joku huokaisee jo sen takia, että taas on vuorossa yksi kiusaamispostaus tai että avautuisin mun kokemuksista. Periaatteessa avaudun, mutta tää on enemmän puhumista mun kiusaajille, jos ja kun he tätä lukevat, eli älä pelästy, että suruvalitteluja olisi tiedossa, ehei.
Aihe tuli tänään töissä mieleen, kun mietin, että mitäköhän mun kiusaajat tänä hetkenä ajattelee tai muistaako ne edes koko asiaa. Kyllä, nuorena (10-15v) ollaan tyhmiä ja kiusataan koska se on hauskaa. Mun mielipide on asiaan se, että kaikki on myös kasvatuksesta kiinni. Sä et kiusaa jos oot saanut tarpeeksi rakkautta tai jos sut on kasvatettu oikein. Oikein kasvatettu persoona/henkilö on kaikkien kaveri ja tuntee huonoa omaatuntoa siitä jos toisella on paha olla. Halaa herrantähden sun vanhempia kun vielä voit ja kunnioita. Uskon, että mun kiusaajien kohdalla asia oli toisin. Mä en ala nimiä luettelemaan, koska sä häpeäisit sitä, että mun lukijat etsisi sut facebookista. Mä muistan kaikki nimet, kaikki ne ilmeet ja kasvot kuin eilisen, joten älä luule että pääsisit vähällä.
Sulle tää saattaa tulla yllätyksenä, että mitä ihmettä vieläkö mä muistan, kyllä vieläkin! 
Toiset sanoo, että tällaiset aiheet ja omasta elämästään vähänkin kertominen on huomionhakuisuutta. Te ootte väärässä. Mä en halua huomiota vaan haluan että ihmiset tajuaa tällaisen asia. 
Kaikki ei usko, että mua olisi kiusattu mun kovanaamaisuuden perusteella tai hyvän itsetunnon perusteella eli ulkokuoren, mut näin se vaan on ja uskon, että mä oon kokenut sen aika pahimman mahdollisen. (En voi lakata ajattelemasta sitä, että sä kuitenkin ajattelet että ''joojoo huomiota toi hakee tollasella yliampumisella''.) 
Tajuatsä mitä just sinä kiusaaja oot tehnyt? Mä oon sua vahvempi. Mä uskalsin kertoa asiasta vanhemmille ja oon ylpeä siitä että uskalsin saada sut rehtorinkin puhutteluun, tästä johti nimitys mulle ''vasikka'', kantelin asioista, jep niin mä tein. Oli suoraan sanottuna aivan karmivaa mennä kouluun ja olla kasvotusten kiusaajani kanssa.  Pahaa tekee sanoa näin, mutta mieti jos en olisi kertonut niin voisin ihan hyvin olla yksi niistä ketkä menee taivaisiin. Vahvana istun tässä koneen ääressä ja toivon, että sulla on ihan hiton huono omatunto. 
Kiusatun elämä muuttuu kokonaan. Muiden on se vaikea ymmärtää ja no ne ajatteleekin, että ''no miten nyt sellanen sua kaivaa vieläkin''. Pahimmat traumat tapahtuu lapsuudessa ja niitä joutuu kantaa loppuelämänsä, niin se vain on. Pelkkä sun ''läski'' tai ''hyi'' sana satuttaa todella paljon. 
On hauskaa huomata, kun tapaa ohimennen kiusaajiaan niin miten he ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan mun tutun (eli kumppaninsa) tai entisen luokkalaisen kanssa. Siinä niin nätisti hymyillään, mut mä hymyilen sun tyttöystävälle, enkä sulle kuka pahotit silloin joskus mun mielen. 
Kaikki tietää kiusaamisen muodot ja blaa blaa en niistä ala kertomaan, mutta muista kiusaaja, että kaikki sun ilmeet ja sanat, kiusaamisen mukana olo on mun muistissa todella tarkasti. 
Harmittaa, että mä, just mä kenelläkkään ei pahaa tahtova tyttö jouduin just sun silmätikuksi ja kaikkien sen jälkeen, koska sitä en olis mulle halunnu käyvän. 
Mun rakas pikkuveli Roope aloittaa koulun nyt syksyllä, auta armias jos sitä pientä poikaa kiusataan. Niin väärin, että yleensä heikoimmat valitaan kiusaamisen kohteeksi ja kyllä Roope on todella herkkä ja mä rakastan sitä aivan mahottomasti. Mä en halua Roopen kokevan sitä, enkä halua kenenkään kokevan. Se tuntuu hirveeltä. Kaikki ei uskalla puuttua kiusaamiseen jos sellaista näkee ja no niin kävi mun kohdalla ja oma opettajakin vähätteli että ''kyllä se kohta loppuu'', ei sitä jatkui 4 vuotta hitto vie. Ottakaa nyt tosissaan hyvät aikuiset ihmiset jos pieni lapsi kertoo olevansa surullinen tai jopa suoraan sanottuna kiusattu, puuttukaa! 
Ehkä tää oli tässä vaikka en mitään ''neuvoja'' antanutkaan mun kiusaajille, mutta miettikää välillä miltä toisesta tuntuu, mietin vain et mikä sussa sai tekemään sen, idiootti, hyvää yötä.''

''ehkä elämä on sotku hetkiä''-Sanni

''Mä olen joskus tyhmä, päätöksien kanssa niinkuin ehkä jokainen jossain vaiheessa elämää tai ihan yllättävissäkin tilanteissa mitkä tulevat eteen, kyllä te tiedätte mitä tarkoitan. Sitä potee huonoa omaatuntoa vaikka ei ehkä olisi syytä, koska tilanne ei ole niin vakava, mutta itsestä se tuntuu maailmanlopulta. Kukaan ei voi tietää miltä musta tai susta tuntuu. 
Tyhmyyden takia kohdistuu toisiin rakkaisiin ihmisiin ehkäpä tympeisyyttä ja syntyy riitoja, koska asioista tehdään niin isoja ja vakavia vaikka olisi ihan pieni asia kyseessä. ''Naiset..'' miehet miettii todennäköisesti aina näinä hetkinä, koska me osataan olla todella dramaattisia eikä asia jää vain siihen vaikka niin sen olisi paras. 
But wait, tässä kohtaa mä en aina ymmärrä sitä kuinka tärkeä ihminen onkaan kyseessä, olkoon poikaystävä, paras kaveri tai perheenjäsen niin puhuu kuin tuntemattomalle kenellä ei ole tunteita. 
Mä en edes tiedä miksi välillä purkaan stressiä tai mitä ikinä onkaan sillä hetkellä, niin rakkaaseen ihmiseen. Se ei ole oikein toista kohtaan, mikä on aika selvää, mutta ei tilanteen vakavuutta tajua kuin vasta jälkeenpäin. Omat ongelmat ovat omia eikä niistä pidä tehdä toistenkin ongelmia, mutta mikä tehty niin tehty. Tottakai huolista pitää kertoa toiselle, koska on selvää, että puhuminen auttaa.
Nyt joku miettii, että mitä on käynyt kun tälläistä kirjoitan, mutta kaikki on hyvin, ei hätää. Mun on vaan pakko kertoa mitä on mielessä ja no olen herkkä ihminen ja mua alkaa aina vaivaamaan asiat mitkä kohdistuu rakkaaseen ihmiseen, jää suomeksi sanottuna itsestäni ja käytöksestäni paha maku suuhun. 
Tyhmyys voi olla tekoja ja sanoja. Mun mielestä sanat ovat pahempia eikä niitä voi perua. 
Pitäisi laskea aina kymmeneen ennenkuin sanoo mitään ja miettiä mitä sanoo ja kenelle, mutta ei sitä aina tee ja on liian äkkipikainen ja saa taas katua ja haukkua itseään tyhmäksi. 
Painotan vielä, että mitään vakavaa ei ole käynyt vaan mä tein tästä asiasta itselleni ongelman stressaamalla omaa käytöstä ja miltä toisesta tuntuu. Stressi sitä stressi tätä, mutta oikeesti mulla ja sulla kuka luet tätä on varmasti stressiä välillä. Ennen ''nuorempana'' pohdin näitä asioita yksin enkä pystynyt satuttamaan ketään, mutta nyt vanhempana (olevinaan) avautuu muille ja sanoo päässään olevat asiat väärin toiselle. 
Tää on tosi monimutkaista, niinkuin varmaan huomaatte tähän asti kirjoitetusta tekstistä ylhäällä, mutta mä yritän kertoa tän selkeästi, hah. 
Elämä on mess, sometimes mutta kaikesta selviää vaikka toi kuulostaa aika kliseiseltä, niin totta se on. Ylä- ja alamäkiä on aina, niin itsensä kuin muiden ihmisten kanssa. 
Yleisesti ottaen mulla on kaikki todella hyvin, mutta sitä pelkää välillä menettämistä ja asioiden pilaamista kun sille päälle sattuu, että antaa asioiden tulla suusta eikä ajattele.
Ihmiset käsittelee asioita eri tavalla, esim. kyseinen henkilö tähän asiaan liittyen varmaan ajattelee, että kaikki on hyvin & se on totta, mutta mä tietenkin käännän kaiken ihan ylösalaisin ja teen tästä elämää suuremman asian, mutta se johtuu siitä, että mulle tulee vain kamala olo jos sanoo jotain ihmiselle kuka ei sitä ansaitse. Nou hätä they said. 
Kaikki toi mitä kerroin ei ole minä Anni, vaan mä olen iloinen ja rakastava ihminen, välillä näköjään mun toinen puoli puskee esiin ollessaan lomalla. Mussa on muhinut kauan erilaisia asioita, mitä en ole kenellekkään kertonut tai oon vaan antanut asian olla. Nyt kun on upea ihminen kuka kuuntelee, työnnän sylin pois. Sorry and i love you.'' 

kaupunkeja

Vietin kesäloman ensimmäiset päivät Helsingissä, munkkiniemessä. Sain eilen motivaatiota ja ajatuksia uutta blogi-kirjoitusta varten tunnin mittaisen aamupalan aikana. Niimpä otin vihkosen ja aloin kirjoittamaan seuraavaa...

''Olen onnellinen, olen Helsingissä. Ei, tämä ei tarkoita ettenkö olisi onnellinen omassa kotonani. Helsinki tuntuu kuin toiselta ''ulottuvuudelta'' jos niin voi sanoa tai ainakin siltä tää tuntuu. Täällä elämä on huomattavasti erilaista kuin pienessä kaupungissa (verrattuna Helsinkiin) Kouvolassa. Molemmissa paikoissa on tietysti hyvä puolia. Tuntuu (nän syvällisesti sanottuna), että sielu lepää molemmissa paikoissa todenteolla & musta tää on kivaa vaihtelua elämään. 
Pidän Helsingistä. Tää on niin kiireinen kaupunki, enemmän aktiviteettejä, isot rakennukset ja paljon ihmisiä. Mä tulen vain hieman hulluksi hiljaisessa kaupugissa, mitä toiset paikkakuntalaiset kutsuvat maaseuduksi, mutta sitähän tämä periaatteessa on. Mun miltein suurimpana haaveena/ toiveena on ollut muuttaa tänne. Monet ehkäpä miettii, että no miksi ihmeessä & totetaa, että kyllä mä vielä takaisin palaan, mutta mulla ei ole järkevää vastausta, muutakuin sanoa, että ''se on vain tunne päässä ja sydämessä''. 
On ehkä liian syvällistä kertoa yhdestä kaupungista ja näin olevinaan hienosti, mutta kirjoittamisen tarve tuli noin 10 minuuttia sitten kun aloin lukea ihan vierasta kirjaa naisesta jolla on unelmia. Ja kun mulla on aikaa, Anton meni töihin ja voin syödä tässä aamupalaa vaikka päivään asti niin miksi ei? 
Ne ketkä tietää musta edes jotain luulevat, että haluan tänne, koska no Anton asuu täällä, mutta myös haluan tänne opiskelemaan. Kaupunki voi tehdä ihmisen onnelliseksi, terveisin täynnä ajatuksia oleva 17-vuotias opiskelija pikku-kaupungista.  Harvoin saan aikaa/ aikaiseksi miettiä ihan perusasioita ja asoita mitkä kiinnostavat tai mitä hauan. Mä en nimittäin ole mitään unelmoija tyyppiä tai kuka haaveilee mahdottomuuksista. Mä tykkään käyttää mun päätä ja oon joissain asioissa ihan fiksukin. Mietin ihan selkeitä ratkaisuja nopeisiin muuntuviin tilanteisiin tai muuten vain realistisia asioita. 
Kirjoittaminen on melkein aina ollut mun stressin lievittäjä ja pakokeino ja tää blogi ja mun vanha päiväkirja on todella hyvä kuuntelija. Olen kirjoittanut päiväkirjaa jo 2009 vuodesta asti, mutta sieltä ei löydy järkeviä kirjoituksia kun vasta vuosilta 2011-2012. Kiitos blogi kun kuuntelit taas kerran, ensi kertaan.

jokainen päivä on elämää

Jokainen päivä on elämää, elämistä. Oh, how simply is that, yeah. Toi lause ei ole ehkä kaikille niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa. Tajusin ton lauseen ja sen merkityksen about viikko sitten, kun olin Antonin ja sen kavereiden kanssa elokuvissa ja siinä sitten alkoi pyörimään ihan normaalit mainokset. Joo, ei niissä mitään ,mutta sitten tuli mainos mikä oli tehty elämisestä. Siitä, että jokainen päivä on elämää ja seriously sitä ei kaikki tajua niinkään enkä minä ole koskaan sitä oikeestaan ajatellut, että joo nytkin tää mun blogipostauksen teko on elämää, että mä kirjotan sitä tai se on elämää, että mulla on tällä hetkellä karmivat silmän aluset ja oon ollut nyt tän viikon aika väsynyt. Ps. se oli vielä dna:an mainos, mistä en olis uskonut, että se mainos olisi niin oikean asian ytimessä. 
 Sen on elämistä, että mä en päässyt viittä lääkelasku koetta tänään läpi ja tuntuu, että elämä potkii päähän, mutta musta tuntuu, että tällekin on jokin tarkoitus ja tää on sitä elämistä, ylä- ja alamäkiä. Joku saattaa ajatella, että ihan helppoja noi laskut varmasti on, mutta kyllä niitä tehtäessä itku ja nauru pääsi samaan aikaan. Elämään ja elämiseen kuuluu juuri niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Joillain niitä on vähemmän ja joillain enemmän. Mulla on ollut huonoja hetkiä ja on ehkä vieläkin joskus, mutta mä jaksan uskoa siihen, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Mä en ole mikään neuvojen antaja tai mikään kaikkitietävä (musta tuntuu, että noi kaksi meinaa samaa asiaa), mutta mä haluan jakaa just tänne mun omaan blogiin ajatuksia, missä on ehkä jotakin järkeä jopa. 
En ole koskaan ollut mikään mietteliäs ihminen tai sellainen kuka pohtii asioita laidasta laitaan ,mutta mulla tulee tällaisia asioita tosta noin vain mieleen ja mä tunne itseni joskus jopa aika viisaaksi huomioonottaen sen, että en niitä kokeita päässyt läpi ja olo on kuin tyhmällä blondilla ja karu fakta vielä on se, että mä olen blondi..duh.
Aikakin menee niin nopeasti ja ei sitä tajuakaan samalla, että tässä elää joka päivä ja joka päivä on uusi päivä vaikka ei niinkään saata tuntua siltä. Ei hätää, ei mustakaan tunnu siltä aina. Yksi asia mitä ei niinkään huomaa on se, että taivas, ihmiset ja luonto muuttuu joka päivä tai hetki kerrallaan ja sen tekee eläminen. Itse asiassa mä en tiedä mistä moinen avautuminen, mutta en mä jaksanut kyllä avata mun vanhaa päiväkirjaa mihin olen kirjoittanut noin 9-vuotiaasta lähtien, siitä kirjasta mäkin huomaan, miten mun päivät on mukama ''tylsästi'' mennyt vaikka mäkin olen kasvanut joka päivä siitä saakka. 
So, be happy, don't worry they said. 

time flies, but i do not

Wou, kohta koulu lopussa ja kesäloma saa alkaa. 1.lukuvuosi amiksessa puitu ja aika mennyt kuin siivillä ja vahvasti haluan vielä lähihoitajaksi, koska mitään ongelmia ei ole tullut opiskelujen aikana ja musta tää on mahtavaa hommaa. Alkaa nämä synkät ilmat ja sateet masentamaan, koska kevään aika olisi jo paikallaan vaikka se sieltä kovasti pyrkii ilmestymään, mutta mä en ainakaan jaksa enään odottaa yhtään. 

 Anton oli meillä koko pääsiäisen ja käytiin kuvailemssa kuten ensimäisestä kuvasta voi päätellä haha. Ei me mitään ihmeellistä tehty, koska halusin itse ainakin olla vaan kun koulussa oli viime viikolla monta koetta ja stressiä muutenkin. Tänään taas kouluun ja no tosin vain kolmeksi tunniksi. 

Jos mä alan muistelemaan mitä tässä about kuukauden aikana on tapahtunut, niin ei mitään. Autokoulun aloitus on suunnitteilla äitin kanssa ja alle vuosi enään kun olen 18 vuotta. Eli kyllä tässä tapahtumia kertyy jos alkaa oikein miettimään. Tajusin muun muassa Antonin kanssa, että miten vuodet on mennyt näin nopeasti. Nuoruus alkaa olemaan lopuillaan, mutta vastahan mä aloitin ensimmäisen luokan peruskoulussa. Pikkuveli Roope aloittaa koulun syksyllä ja sillä on se kaikki edessä mikä mulla on takana. Miten 9 vuotta peruskoulussa meni tosta noin? Mä en tiedä. En edes tajua, että ''joo oon hei kohta 18'' kun olin vasta about 10 vuotias polkkatukka Anni. 

Mä en halua olla vanha. Haluan olla samassa iässä koko elämän, mutta se ei ole mahdollista. Emmä ole valmis vielä olemaan aikuinen joka käy töissä ja kuka herää syö ja nukkuu, sama rutiini koko ajan. Tää aika menee mulla vaan liiankin nopeasti, hyvä että itse pysyn perässä mitä on tekeillä. Asiat tajuaa vasta jälkikäteen, ainakin mun tapauksessa. Voisin oikein ottaa niskasta kiinni ja yrittää kirjoittaa tänne blogiin edes pari kertaa kuussa, koska huomaa, että mun kirjoitustaidot ruostuu ja kuulostan tälläkin hetkellä tosi vaikealta kun asiat hyppii eri kohdissa sekalaisesti ja tämä teksti mikä tässä nytkin on, ei kuulosta siltä, että minä sen kirjoittaisin. Kyllä tämä tästä Anni. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan avata kone ja tulla tänne avaamaan mielessä olevia asioita muiden luettavaksi.   

 

Thaimaa 2015!

Hello! Reilu viikko sitten kotiuduin Thaimaan reissusta ja voitte arvella, että mikä tämän blogi postauksen aihe tällä kertaa on ja vielä todella pitkästä aikaa! Kirjoitin tänne muistaakseni viimeeksi ennen työssäoppimista ja siitäkin on jo aikaa ja vaikka mitä, mutta niistä kerron seuraavalla kerralla. Keskitytään nyt tähän ihanaan maahan nimeltä Thaimaa ja siellä paikkaan (jossa olin) nimeltä Hua Hin.
Synttärilahjaksi siis tämän reissun sain ja me lähdettiin lauantaina 21.2. Tätä reissua ei taitettu tutulla ja turvallisella Finnairilla vaan Aeroflotilla eli venäläisellä koneella ja lentoyhtiöllä. Lensimme ensin Moskovaan, jossa odotimme 4 tuntia lentoa Bangkokkiin. Venäjän kenttä yms. eivät olleet mitenkään eriskummalliset vaan kenttä oli ihan ''normin'' näkönen. Se aika kävi kieltämättä aika pitkäksi ja kun 9,50 tunnin lento Thaimaahan lähti vasta miltein illalla...
Selviydyttiin Thaimaahan noin kello 8.30 Thaimaan aikaa ja siellä kello on 5 tuntia suomen aikaa edellä. 3 tunnin verran ajeltiin taksilla Hua Hiniin. Eka päivä oli todella rankka ja seuraava päivä, mutta hyvin siitä unesta sai kiinni ja univelat jäi pois. Se kuumuus oli tosi huima kun vertaa +2 ja +33 asteiden eroa. Sen lomaviikon aikana minä ja äiti ei oikeestaan tehty mitään erikoista; käytiin syömässä ihania thaimaalaisia ruokia ja päätettiin tehdä melkein päivän pituinen reissu apinavuorelle. Taitoimme monet reissut eri paikkoihin lavataksilla ja pari kertaa tuk tukilla.
Joka päivä oli yli +30 astetta. Paikkana Hua Hin oli enemmänkin vanhempien ihmisten suosima, eikä niin sanottua ''biletystä'' näkynyt. Lauantaina 28.2 menimme sen tutun 3 tunnin taksimatkan Bangkokkiin, koska sillä vähensimme istumista jos ajot ja lennot olisi tehnyt samana päivänä. Bangkok oli todella todella iso kaupunki, mitä 10 miljoonan ihmisen asuttama ainakin. Sekin tuli sitten nähtyä ja yövyimme sen yön Narai nimisessä hotellissa. Tulimme Helsinkiin takaisin sunnuntaina 1.3 ja olikin kauhia ikävä kotiin. Itse voisin mennä uudestaan ja pidemmäksi aikaa kuin viikoksi!
Thaimaassa olisi ollut paljon nähtävää mm. temppeleitä ja monia retkiä eri paikkoihin, mutta ei me tyttöporukalla saatu mitään aikaiseksi. Suosittelen kyllä siis paikkaa kaikille!
Tässä alhaalla pikasen kuvia tosta paikasta...Innostuin kuvailemaan haha.

(kaikki kuvat ovat minun ottamiani, joten ethän kopioi!)