i'm alive

''Mun blogikirjotukset ei aina kaikki ihan ole olleet niin positiivisia kuin ennen tai kuin muilla. Esim fitness-blogaajat päivittelevät ruokavalioitaan ja kertovat treeneistään ja oivia vinkkejä hyvään ja tervelliseen elämään, mutta mä en aio valehdella ja esittää mitään muuta kun mä olen. Nämä mun tekstit on ihan sitä itseään eli elämää, mä haluan jakaa nämä asiat teidän kanssa ja nytkin istuin sängyllä ja totesin ''mun on pakko kirjoittaa''. Blogi on mulle kuin ''toinen äiti'', auttava käsi ja hyvä kuuntelija.
Joku saa ehkä sellaisen kuvan, että mun elämä on sekavaa ja mulla ei kaikki ole hyvin. Asia ei ole näin. Mulla on asiat hyvin, mulla on katto pään päällä, harrastuksia joista pidän,parhaista parhain kaveri,poikaystävä ja tärkeä perhe ja koulu menee hyvin. No mutta entäs muut asiat? Niin, no mulla on ollut tässä nyt pari-kolme vuotta sekavia ajatuksia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Mun nuoruus ei ehkä ole ollut sieltä parhaimmasta päästä ja toivonkin tällä hetkellä, että jotkut tietyt asiat olisivat menneet toisin koska huomaan, että menneet vaikuttaa nykyiseen, ja nimenomaan mun mieleen.
Mä olen alkanut epäillä että oonko liiankin herkkä kun tirautan kyyneleen pienemmästäkin, mutta sain selville että se onneksi kuuluu mun horoskooppiin, kaloihin huh. En mä ole surullinen jos itken, herkistyn vaan. Ihmiset ei nää ihmisten sisälle, sinänsä ei yllätys, mutta olen itsekin ajatellut että mitäköhän kaikkien ihmisten takaa löytyy.Kukaan ei mustakaan huomaa, että mulla ei ehkä ole kaikki hyvin vaikka niin oletetaan, ''tottakai sulla on kaikki hyvin''. Voin vähän avata asioita niin ehkä helpottuu teidänkin ajatusmaailma tästä. Mulla oli 14-vuotiaana syömishäiriö, paino alhaalla ja ennen sitä koulukiusaamista ja senkin jälkeen vielä vuosi. Syömishäiriöajatukset ja kiusaaminen on edelleenkin mun mielessä, ne seuraa mua koko loppuelämän todennäköisesti. Kamppailen tälläkin hetkellä noiden asioiden kanssa. ''enhän mä vaan liho'', ''enhän mä vaan laihdu'', ''paljonkohan painan'', ''en mä voi syödä keskellä viikkoa suklaata, ''pakko liikkua''. Noi on mun päällimäiset ajatukset nykypäivänä. Kuulostaa tyhmältä ja hullulta eikö?
Näitä asioita on ehkä vaikea ymmärtää jos ei ole itse kokenut samaa, enkä tietenkään toivo että moni ihminen siellä samaistuu. ''Sulla on upea kroppa'', ''älä nyt jaksa tommosesta ressata'', tota oon kuullut ja kuulen edelleen, mutta asiat ei ole niin yksinkertaisia kuin niiden luullaan olevan. Kyllä mä näen peilistä mun kropan, se on hyvä, mutta silti en ole tyytyväinen. Ennen söin 7 tunnin välein tarkasti, kävin vaa'alla yhdenkin leivän syönnin jälkeen kauhusta katsoen paljonko olin lihonut. Se aika oli hullua, mutta mä en kestä tätä enää, siinä mielessä, että haluan uudet ajatukset, esim.''mä olen hyvä näin,kyllä sä voit syödä välillä mitä haluat'', pelkään että en koskaan saa noita päähäni vaan samat asiat tulee vaivaamaan mua aina, mutta toivo elää yhä tän asian kanssa.
Mun isä jätti mut ja äitin kun olin 1-vuotias. Asia joka vaivaa mua myös on tämä, kaikki ei tiedä tästä eikä tässä mitään niinkään ''ihmeellistä'' ole ,koska monen vanhemmat eroaa, mutta mulle tämä on yksi henkilökohtaisimmista ja on vaikuttanut mun elämään, mutta onneksi mulla on ollut ihana perhe ja hyvä isäpuoli tukena ja tämän kyseisen henkiön ''tilalla''.
Tästä tulee nyt lista mun elämän vaikutuksellisimmista asioista, mutta haluan sanoa vielä yhden asian. Mun yksi arimmista asioista sanoa ääneen on, mitä tein vuoden verran 8-9 luokilla. Viiltelin, kyllä viiltelin saksilla ranteeseen. Mä kerron tän, koska haluan itse unohtaa koko asian ja sano sen ääneen, en todellakaan kaipaa huomiota tästä ja säälipisteitä vaan kerron totuuden. Jäljet ei ole mun ranteesta hävinneet mihinkään ja näimpä haluan kunnes ikää tulee tarpeeksi, peittää mun arvet tatuoinnilla, en isolla tatuoinnilla vaan jollain kauniilla ja pienellä leimalla, se mitä mun ranteessa on, ei ole enää osa mua ja haluan sen siis peittoon. Mä tein niin, koska ajauduin kaveriseuraan jossa sitä parit ihmiset teki ja mulla oli jonkin verran juuri tuolloin ahdistusta ja niimpä kokeilin helpottaisiko se, se helpotti hetkeksi, mutta en ole ylpeä siitä enkä enää ikinä tekisi samoin. Näin mä lupasin mun äidille, parhaalle kaverille ja itselleni. 
Toivoisin, että blogi olisi persoona kuka vain vetäisi hihasta, sanoisi että ''kerro kaikki'' ja olisi aidosti kiinnostunut, Elämä jättää jäljet.''