Minkälaista elämä on 20-vuotiaana?

Hyvää syntymäpäivää minä! Itseasiassa kirjoitin tämän postauksen jo neljä päivää sitten valmiiksi, mutta muuten en olisi kerinnyt. Torstaina olin iltavuorossa ja erään asiakkaan luona hänen oikein viehättävä ystävänsä kysyi ikääni, sanoin että koita arvata. Luuli minua 23-vuotiaaksi, korjasin asian heti ja sanoin, että täytän alle viikon päästä kaksikymmentä. Mieshenkilö naurahti ja kysyikin, ''minkälaista elämä on 20-vuotiaana?''. Olin hetken hiljaa ja koitin ymmärtää kysymyksen. En osannut vastata muuta kuin ''noh, ainakin koen olevani elämäni kunnossa ja muuttanut pois kotoa.'' Sitten aloin miettiä tätä kysymystä kunnolla. 

Elämä tällä hetkellä tuntuu sanoinkuvaamattomalta. En edes tiedä kuinka kuvailla elämää muuten kuin tuntuu, että nuoruus on selätetty. Koulut käyty, olen vaihtanut työpaikkoja jo ihan tarpeeksi, ja hei mä sain töitä sieltä saattohoito osastolta, mistä puhuin viimeeksi ja olen sanaton! Ainakin töiden puolesta voin sanoa, että kohta olen sellaisessa työssä, mistä olen vain haaveillut ja mikä on lähellä sydäntä. Elämässä on ollut paljon epäonnistumisia, töppäilyjä, katumusta, iloa, onnellisuutta, itkua, naurua. Olen kokenut 20-vuoden ajan paljon, mutta silti todella paljon asioita on vielä kokematta. Nuoruus oli vaikeaa aikaa, siitä pikkuhiljaa alan päästä yli, mutta paljon selvitettäviä asioita elämässä on vielä. Mulla on parhaat kaverit, vaikka niitä ei montaa ole, mutta laatu on tärkeintä, ei määrä. 

Olen tavannut elämässäni monia ihmisiä, kokenut rakkautta ja sydänsuruja. Pikkuhiljaa sitä alkaa ymmärtämään, että mikä elämässä on tärkeintä. Koen rakkautta ja siitä haluan pitää kiinni. Työ on elinehto, mutta ilman ihania ihmisiä elämässä ei pärjää. Työ vie eniten aikaa ja energiaa, mutta se ei tee sinua niin onnelliseksi kuin ihmiset. Koen, että kyllä, työ on jossain määrin elmässä se tärkein asia, mutta itse rakastavana ihmisenä koen, että suhteet ovat ykkösasia. 

Opin itsestäni koko ajan jotain uutta, kasvan ihmisenä valtavasti vuosi vuodelta. Mutta silti, en osaa edelleenkään vastata otsikon kysymykseen. Elämäni on sellaista kuin se nyt on, iästä riippumatta. Elämässä on tällä hetkellä asiat hyvin, olen terve ja yritän sopeutua uuteen paikkaan. 

Ps. Sairastuin, kun kirjoitin tämän postauksen, se siitä terveenä olemisesta.

Ainut asia mitä tarvitaan on aika

Oli odotettavissa, että kun muuttaa uudelle paikkakunnalle ja entinen elämä jää muualle, niin tulee se tunne jossain vaiheessa, että olempa mä yksin. Tuntuu ajoittain, että ''kaikki oli paljon paremmin ennen'', ''oispa asiat eri tavalla''. Onhan se totta, että kaikki saattoi olla paremmin ennen, elämässä meni hyvin, oli työ, perhe lähellä, uusia kavereita tuli vasta, oli avomies ja asunto. Mutta jos en uusia asioita olisi halunnnut kokea, niin mulla olis toi kaikki kyllä, mutta jotain saattaisi jäädä kokematta ja ne saattaa olla isojakin asioita. Kun sitä elämässä tapahtuu ihania ja isoja asioita ja niistä luopuu, niin tottakai ikävöin ajoittain. Ikävöin joskus ammattikoulu aikaa, mun entistä parasta ystävää, ihmisiä jotka ovat lähteneet mun elämästä pois, mutta heidän kanssa koin jotain hyvää, ne jättää kyllä muistot.

Elämässä pitää päästä eteenpäin ja se on mun tavoite tottakai, tarvitsen vain aikaa. Nyt tuntuu, että elämässä ei meinaa päästä eteenpäin, koen yksinäisyyttä ja ahistaa. Vaatii aikaa, että saa uusia kavereita, vaatii aikaa jotta asetun uuteen paikkaan kunnolla, vaatii aikaa , jotta unohdan entiset asiat ja pystyn avoimin mielin ottamaan uutta vastaan. 

En halua valehdella itselleni ja sanoa, että vau olen päässyt kaikesta yli ja mikään ei vaivaa mieltä. Tottakai vielä vaivaa, olen Espoossakin asunut vasta reilun kuukauden. Se on elämästä hyvin pieni aika ja voi olla, että vuodenkin päästä olen samassa tilanteessa, että uusia kavereita ei ole vielä pahemmin tullut ja kaikki on vielä uutta minulle. 

Tässä kasvaa koko ajan ihmisenä lisää, opin itsestäni uusia asioita.

Nään ajoittain unia tapatumista, jotka koin vasta, mutta jotka teki mut onnelliseksi. Kova paikka mulle oli jopa entisen työpaikan jättäminen. Se oli mun juttu, koin, että osastolla työskentely oli mulle takoitettu työpaikka, mutta nyt kokeilen uutta, katson mihin mut on tarkoitettu ja missä on hyvä olla. Olen avoin kaikelle, mutta jatkuvasti ei tietenkään jaksa muutoksia. Yritän kovasti tehdä töitä monen asian eteen, olen tällä hetkellä elokuuhun asti töissä kotihoidossa, mutta myönnän että kävin eilen työhaastattelussa sairaalan saattohoito-osastoa koskien. Hullultahan se kuulostaa, että miksi ihmeessä, kun on työpaikka tällä hetkellä, mutta mulle ei kelpaa mikään vaan, jos tarjolla on parempaa. Saa nähdä miten käy, aina voi yrittää.