Olen aina ollut sitä mieltä, että työasioita ei kotiin pidä tuoda, samaten kuin töihin ei viedä kotona tapahtuneita asioita, varsinkaan niitä huonoja, koska se vaikuttaa työn tekemiseen. Jossain se raja kumminkin menee, jos on jotain käynyt mikä itkettää, itke, pakko puhua, puhu, koska muuten asiat paisuvat ja romahdan. En halua joutua siihen pisteeseen, että mun voimat uupuu, energia, kaikki. Joten nyt mä puhun, avaudun, kunnioittamalla salassapitovelvollisuutta, koska nimillä en voi puhua tai kertoa potilaistamme, niin että he olisi tunnistettavissa.
Olin ma-ke kaksi yötä yövuorossa töissä. Moni tietää, että olen niin sanotulla ''saattohoito-osastolla'' töissä, missä on kyllä muitakin potilaita, niin kuolevia kuin kotiin lähteviä. Olin yksin, viereisellä osastolla oli kyllä kaksi hoitajaa töissä, sain pyytää heiltä apua jos tarvitsin, mutta pääasiassa olin reilusta kahdestakymmenestä ihmisestä vastuussa nuo yöt. Olen tehnyt jo jonkun verran öitä, tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta ja ensimmäisinä öinäni tuolla kuoli ihmisiä, niinkuin nytkin. Valitettavasti se alkaa olla kohta arkipäivää minulle, mutta varsinkin tuolla osastolla. Se on jo varmaan kaikille hoitajille ihan normaalia, kysytään ''miten yö meni?'', mä vastaan ''no, ihan hyvin, yksi vain kuoli'' ja siihen vastataan vaan voi harmi ja jatketaan muita asioita.
Olen kohdannut jo paljon kuolemia siihen nähden kuinka kauan tuolla olen ollut töissä. Aloitin huhtikuussa ja en valitettavasti pysy enää laskuissa monta kuollutta olen löytänyt, tai ollut vieressä kokeilemassa pulssia, joka loppuu kun pidän kädestä. Joka kerta se jollain tavalla pelästyttää, mietityttää edes vähän, mutta ei koskaan ole näin paljoa kuin nyt, vaikka noita asioita ei saisi miettiä liikaa, koska se on työtäni. Maanantai-tiistai välisenä yönä sain juosta noin neljä kertaa potilaan luokse, joka teki kuolemaa, mutta piti mennä antamaan rauhoittavaa, jotta hän ei olisi kuollut juuri sillä hetkellä. En pystynyt edes keskittymään kirjan lukemiseen, jota teen yleensä yövuorossa, kun on niin hiljaista ja on tehtävä jotain, jotta ei nukahda. Mun piti olla koko ajan valmiudessa. Se yö oli niin hetkistä aikaa ja kunnes juokseminen loppui, oli käytävä katsomassa potilasta 20 minuutin välein, onko hän vielä hengissä.
Samalla toinen potilas oli huonossa kunnossa ja alkuyöstä hänen vaimonsa tuli luokseni kertomaan, että nyt hänen miehensä kuoli. Menin huoneeseen, kokeilin pulssia, ja sitä ei tuntunut. Esitin osanottoni ja tuin omaista. Joka kerta se tuntuu rankalta, mutta aina se tulee luonnollisemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Tuntuu hullulta, että olen näin nuori, en edes kahtakymmentä vuotta ja minun pitää olla aikuinen, samalla tasolla kuin 50-vuotiaat hoitajat, tukemassa ja sanomassa ne oikeat sanat surevalle. Tästä vedoten, en muista yötä, kun yksikään ei olisi kuollut vuorossani.
Kukaan ei voi tietää, miltä tuo kyseinen hetki tuntuu, mitä siitä ajattelee, ennenkuin sen itse kokee. Se on rankkaa, mutta menee ohi, kun tilanne rauhoittuu ja on keskityttävä muihin asioihin. Se ei saa pilata työvuoroa. Aamuvuoron tullessa, kerroin, että oli rankka yö niin fyysesti kuin henkisestikin. En yöllä saanut kertoa tuntemuksiani kellekkään, jouduin odottamaan monta tuntia, kunnes joku tulisi töihin. Vuoroni päättyessä, menin kotiin ja nukkumaan. Heräsin haikein mielin ja valmistauduin ensi yöhön.
Oli tunne, että aivan varmasti se potilas oli kuollut, kenen luona ramppasin edellisyönä. Lähdin yövuoroon normaalia aikaisemmin. Yleensä lähden noin 20:45, nyt lähdin 20:30, koska oli tunne että jotain on käynyt. Vuoroni virallisesti alkaa 21:15 ja olin töissä jo 20:50, menin taukohuoneeseen ja kävelin ripeästi huoneeseen jossa oli hoitaja ja halusin heti kuulla, oliko kyseinen potilas hengissä. Hoitaja sanoi, että hän kuoli vähän ennen vuoroani. Menin pieneen paniikkiin, koska tiesin, että potilaan luona oli monta ihmistä ja jäisin kohta yksin, kun iltavuoro lähtee. Onnekseni iltavuorosta jäi hetkeksi hoitaja kanssani käymään tilannetta läpi. Olimme omaisten kanssa ja esitin osanottoni ja sain henkilökohtaista kiitosta. Se tuntui erittäin hyvältä, koska yleensä kiitetään yleisesti kaikkia hyvästä hoidosta. Autoin omaisia järjestelyissä ja potilaan pesussa. Mutta ennen sitä, potilaan vaimo kysyi, kannattaisiko hänen lastensa tulla katsomaan vainajaa. Sanoimme kollegani kanssa, että kyllä ehdottomasti, koska lapset eivät tienneet potilaan olevan kuollut. Yleensä potilaan ''lapsilla'' tarkoitetaan aikuisia lapsia, koska kuolleet ovat yleensä vanhuksia, 70-95 vuotiaita. Nämä lapset olivat lapsia, enkä ole ennen kohdannut surevia lapsia, juuri näiden ikäihmisten takia. Sitten tuli hetki, kun minun piti olla tukemassa surevaa lasta, katsoa kuinka hän itkee isäänsä rintaa vasten ja on menettänyt jotain niin nuorena. En ole koskaan itkenyt kenenkään kuollessa, mutta en pystynyt pidättelemään, kun näin tämän näyn. Se oli sydäntäsärkevää, koska lapsi oli melkein samanikäinen kuin pikkuveljeni ja ajattelin, miltä hänestä olisi tuntunut. Itikin, mutta hillitysti ja se meni ohi.
Aina on sanottu, että hoitaja ei ''saisi'' itkeä, mutta jos itkee, on oltava silti ammattitaitoinen ja hillitty. Sitä olin, mutta jos en olisi siinä hetkessä itkenyt, ei minulla olisi ollut yhtään sydäntä tai sitten olen liian tunteellinen. Mutta se oli rankkaa ja mietin asiaa vielä eilenkin, kun heräsin ja yö oli takana. Oli niin paljon ajateltavaa, koska en ollut koskaan kohdannut mitään tuollaista.
En halua, että kukaan ajattelee, että ''jos et kestä tuollaista, et sovi tälle alalle tai tuolle työpaikalle''. Uskon, että tuntemukseni ovat ihan oikeita näin ensimmäistä kertaa. Otan tämän vain uutena kokemuksena ja ammattitaitoni karttuu koko ajan lisää. Kaikesta huolimatta jollain tavalla toivoin, että tilanne sattui kohdalleni, koska en olisi koskaan saanut kokea sitä muuten. Nyt tiedän, kuinka tulee toimia ensi kerralla sekä voin sanoa, että olen kohdannut paljon elämää ja kuolemaa näin nuorena. Moni ajatelee, että ei tämän ikäinen ole kokenut elämää laisinkaan, mutta se ei päde minuun ellei joku väitä niin, mutta otan sen loukkauksena kyllä siinä vaiheessa.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin taas yhtä kokemusta rikkaampana. Rakastan työtäni vaikka se välillä rankkaa onkin, mutta sen tiesi jo kouluun mennessään. Minulla puhuminen aina auttaa ja tänne kirjoittaminen, tapa jolla saan purkaa asioita ettei ne koskaan paisu liian isoksi. Pidän itseäni sydämmellisenä hoitajana vaikka töissä pitää ajatella myös järjellä, mutta haluan antaa itsestäni paljon ihmisille, koska heitä varten teen työtäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti