Viime vuonna alkutalvesta tapasin ihmisen, hänen nimensä on Miki. Tämä ihminen oli mulle täysin vieras ja löysin hänet sosiaalisesta mediasta sattumalta, tai mitä lie olikaan, koska en etsimällä etsinyt. Olin tuohon aikaan vailla jotain, vailla läheisyyttä ja jotain pysyvää. Olin alkuun hieman sitoutumispelkoinen ja se hellitti ajan myötä. Näimme Mikin kanssa alle viikon tuntemisen jälkeen ja mä pelkäsin, pelkäsin, että tämä juttu kaatuu kumminkin, vaikka tykästyin tohon tyyppin heti. Ensimmäisen kerran kun viestiteltiin, juteltiin yöllä yhteen asti, juttua vain tuli ja tuli, löysimme toisistamme koko ajan lisää samoja asioita ja hyvä ettei samana iltana melkein naimisiin menty. Olin ihan innoissani ja kävimme elokuvissa ja uskaltauduin käymään Mikin luona melko pian ja sieltä en koskaan olisi kotiin halunnut mennä.
Vietin noin 90% ajastani Mikin luona. Unohdin välillä mennä kotiin, ja joskus menin, mutta yömyöhään päräytin auton käyntiin ja meninkin Mikin luokse yöksi, kai sillä oli jokin tarkoitus. Äiti sai tietenkin olla taas huolissaan, mitä se tyttö tekee ja miksi se lentää koko ajan, mutta mulla oli vaan niin kivaa ton tyypin kanssa. Ei me mitään ihmeellistä ikinä tehty, me vaan oltiin, katseltiin elokuvia, televisiota muuten, käytiin lenkillä ja ruokakaupassa yhdessä vaikka en edes asunut Mikin kanssa. Olo oli pitkästä aikaa ihana ja rentoutunut tän ihmisen kanssa, niimpä me alettiin seurustelemaan ja vietin lisää ja lisää aikaa hänen luonaan. Pian tämän kaiken jälkeen alettiin puhumaan yhteen muutosta ja katseltiin asuntoja. Käytiin noin viidessä eri näytössä ja sitten tärppäsi ja me saatiin asunto vihdoin. Ollaan nyt asuttu kohta kolme kuukautta yhdessä ja päivääkään en vaihtaisi. Mä olen onnellinen ja se on tärkeintä ja että mulla on hyvä olla. Rakastan sua.
Viime kirjoituksen jälkeen kävin äitin kanssa aika extempore viikon lomalla Thaimaassa, Phuketissa. Siihen kohtaan se oli todella hyvä, koska olin viime vuodesta niin loppu ja valmistauduin henkisesti viimeiseen työssäoppimiseen, jonka jälkeen mun koulu loppuisi. Mahtava reissu oli kaikinpuolin ja kun tilaisuus tulee, lähden kyllä uudestaan.
Tammikuun lopussa alkoi työharjoittelu Kouvolan terveyskeskuksessa, osasto 2:lla. Se oli jännittävää ja motivaatio oli huipussaan, koska mun tavoite tosta harjoittelusta oli K3, eli kiitettävä, koska mun piti olla valmis harjoittelun päätyttyä. Harjoittelu kesti 8 viikkoa ja se meni älyttömän nopeasti, viimeisenä päivänä olin niin puhki, kaikkensa antanut, että itkin kotona päivän jälkeen. Jännitin arviointikeskustelua niin paljon, että hypin melkein seinillä. No, sieltähän se tuli K3, ja mä olin todella onnellinen. En koskaan ole ollut niin ylpeä itsestäni, taikka varsinkaan nyt, kun sain vihdoin lähihoitajan paperit käteen ja olen virallisesti valmis lähihoitaja. Tämä on selvästi minun ammatti, rakastan tätä työtä ja varmasti aion kouluttautua vielä lisää ,mutta nyt tehdään ensin hieman töitä. Pääsin heti valmistumisen jälkeen töihin kaupungille. Haaveilin harjoittelun jälkeen, että pääsen töihin kaupungille ja niin kävi. Sanotaanko näin, että mikään ei voisi enää mennä paremmin. Minulla on kaikki järjestyksessä, työ ja oma koti.
Olen myös menettänyt tärkeitä ihmisiä vuoden sisään mun elämästä, mutta sitten olen saanut ihania ihmisiä lisää. Elämä ei ole aina helppoa, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja pitäisi muistaa elää kuin viimeistä päivää. Työskentelen saattohoito-potilaiden parissa ja jos jossain, niin siellä oppii arvostamaan elämää. Näillä ihmisillä saattaa elämä loppua liian aikaisin, joten mun murheet tuntuu todella pieniltä siinä vaiheessa, kun olen kuolevan ihmisen vierellä ja näen viimeisen hengenvedon. Rakastan mun työtä, rakastan mun perhettä, avomiestä ja kavereita sekä sukulaisia. Kiitos etenkin mummolle ja äitille kolmen vuoden pituisista tsempeistä koulun keskellä ja työmaailmassa. Pysykää mun elämässä, teidän ansiosta jaksaa ja teidän kanssa on hyvä olla.
Ensi kertaan, tällä kertaa ei mene puolta vuotta, pusuja kaikille!
