''En tiedä kuinka edes tän postauksen aloittaisin. Enkä edes tiedä montakohan kuukautta oon ollut kirjoittamatta. Kaikki loppui kuin seinään, siis aivan kaikki. Jopa hävettää, ahdistaa ja surettaa, että tänne en ole kirjottanut mitään, en mitään mun kuulumisista, hiljennyin kuin seinään, yhtäkkiä. Kaikelle on selitys, mutta suurin syy on se, että kun kirjoitukset loppuivat mä kävin aika pohjalla ja olen käynyt sen jälkeenkin muutamaan otteeseen. Romahdin, tuntui, että elämä meni uusiksi ja te varmaan tiedätte jo syyn, ketkä ootte mua esimerkiksi facebookissa seuranneet. Tän kummemmin et tota asiaa kommentoi, mutta tiedätte varmaan missä mennään suurimmaksi osaksi, ette tiedä sen enempää kuin mä itsekään. Olen ollut aika hukassa monta kuukautta, stressannut kaikesta, kokenut suurimmat alamäet tähän asti mun elämässä ja tullut siihen tulokseen, että tää vuosi otti enemmän kuin antoi. Jouduin luopumaan mulle tärkeistä asioista, todella tärkeistä. En kirjoittanut mitään tänne, koska en ajatellut mitään asioita, tuntui että olin shokissa koko ajan, en osannut käsitellä asioita, nyt se jo jotenkin luonnistuu kun aikaa on kulunut. Mä vaan kävin koulussa, salilla ja tein hulluna töitä. Pisin mun ''loma'' tän vuoden aikana oli viikko. Tekemällä halusin unohtaa kaiken, mutta ei kaikkea vaan voi unohtaa vaan ne pitää käsitellä. Suurin apu tällä hetkellä on ollut mun perhe, niiden kanssa asioita olen koittanut miettiä, koska mun koulun psykologikin häipyi ja uudesta ei tietoakaan, joten olen ollut todella yksin näiden asioiden kanssa siihen nähden kuinka suuri tukiverkosto mulla vasta 3 kuukautta sitten oli.
Kyynel vierähtää kun tätä vuotta ajattelee, mutta hymyä tulee kun tiedän, että selviän, mä en lannistu vaikka rankkaa on ollut ja on osittain edelleen. Kuulostaa siltä ehkä, että oon todella maassa, masentunut ja mitä nyt tästä saat päähäsi, mutta mun mielestä tämä on vain tervettä surua, asioiden läpi käymistä.
Kaikki muistaa varmaankin, kun olin muuttamassa Helsinkiin. Juuri ennen sitä esimerkiksi minun oma kissa, Noksu jouduttiin lopettamaan. Se oli ensimmäinen romahdus mulle toukokuussa,10 vuotta sen pikkusen kanssa kumminkin olin. Mutta ei, mä vaan ajattelin muuttoa ja että kaikki kääntyy parhain päin sen yhteydessä, unohdin siis vaan lemmikin poismenon enkä käynyt sitä läpi. Nyt mä vasta sitä olen alkanut ajattelemaan ja tajuan mitä kävi. Sen jälkeen kävi kaikkea ja muutin takaisin Kouvolaan. Luulin, että kaikki muuttuu paremmaksi, mutta toisin kävi, kaksi tärkeää henkilöä mulle, jättivät mut ja sen jälkeen olen miettinyt, että mitä olen tehnyt, että kaikki paha tapahtuu mulle samaa aikaa. En ole saanut vastausta, mutta kaiken kanssa on elettävä, nyt olen koittanut keskittyä kavereihin ja perheeseen. Pitäisi saada itsensä ''kuntoon'' jossain välissä. Kuntoilu ja terveelliset elämäntavat ovat olleet mun psyykelääkkeitä tähän kaikkeen ja hyvä niin, rakastan sitä mitä teen.
En tiedä kuinka sekavalta tämä postaus kuulostaa, mutta yhtä sekavat mun ajatukset on. Koitan mun pääni kanssa selvitellä kaikkea oikeaa ja väärää, ihan en siinä vielä ole onnistunut, mutta hiljaa hyvä tulee. Koitan nauttia siitä mitä mulla on ja oon tosi innoissani esim siitä, että mennään äitin kanssa 15 päivä tammikuuta Thaimaahan! Siellä saa levätä ja unohtaa kaiken hetkeksi, oon ollut niin sen tarpeessa.
Lupaan, että kirjoitan taas aktiivisemmin, mutta tää oli nyt tälläinen pitkän hiljaisuuden sekava purkaus. Kiitos ja anteeksi.''
''Otsikko kertoo kuinka tehdä. Toi lause olisi hyvä aina muistaa, niin stressaantuneena, kiireisenä tai muuten vain jossain muussa tilanteessa. Mä olen elänyt 5 viikkoa stressaantuneena, kiireisenä ja välillä ahdistuneena. Eihän tämä mitään vakavaa ole, joskus välillä jokainen on stressaantunut, sehän on päivän selvää. Mutta nyt haluaisin sanoa tälle stop ja levätä hetken. Tuntuu, että kaikki voimat ovat jossain aivan muualla, mua koetellaan ja mun pitäisi pysyä vahvana ja jaksaa joka päivä samalla tavalla, että arki pyörii.
5 viikkoa työssäoppimista päättyi juuri nyt viime perjantaina enkä voi olla siitä vielä helpottunut, koska yllätys yllätys loppuarvio siirtyi ensi viikolle ja saan stressata, että minkä arvosanan saan. Peini asia tämäkin mistä stressaan, mutta enpä sitä osaa estää ja näyttöviikko koetteli mua niinkuin aina, ohjaaja katsoo sun jokaista liikettä ja antaa arvion sen perusteella, eli jouduin miettiä tarkkaan mitä tein, miten tein ja miksi tein. Stressaavaa? Kyllä.
Samalla tapahtui jotain iloista. Sain oman alan keikkatöitä. Jee! Mutta, mulla on nyt periaatteessa kaksi työpaikkaa ellei kohta kolme. Kuinkakohan monella mun ikäisellä nuorella on samanlainen tilanne, että töitä on kohta jopa liikaa? Olen superiloinen, että töitä sain ja saan vielä tehdä sellaista duunia jota rakastan. Mutta toisesta pitäisi luopua tai vedän itseni ihan loppuun. Tällä hetkellä olen jo ihan lopussa, töitä 5 viikkoa joka päivä takana (kyllä tein 7 päivää viikossa töitä yli kuukauden), asioita tulee elämään ja jostain pitäisi luopua vaikka ei haluaisi, mun pitäisi suunnitella puolen vuoden päähän asioita jo nyt, koulussa pitäisi käydä, pitää itsestään huolta ja muista, samaan aikaan! Voin jopa sanoa, että eilen mulla oli sellainen tunne, että en pysty hengittää. Liikaa asioita mun elämässä tällä hetkellä todellakin. Mun sisällä joku huutaa ''auta!'' enkä tiedä mitä tehdä. Synttäreistä yli kaksi kuukautta enkä kertaakaan ole esimerkiksi baarissa käynyt! Ajatelkaa, haha.
Elämä on välillä rankkaa, sen tietää jokainen, mutta tää alkaa mennä jo yli, ei vaan ihminen jaksa kaikkea.
Asiat järjestyy ajan kanssa mä tiedän sen, enkä malta odottaa, että saan hengittää kunnolla ilman painavaa taakkaa. Ensi kerralla lupaan kertoa iloisempia asioita teille, mutta alamäkiä tulee ja no, usein kerron niitä tänne toisinkuin ylämäkiä. Mutta odottakaas vain! Kiittää saan aina näinä hetkiä ihmisiä jotka ovat mun ympärillä, ilman niitä en selviäisi. Hyvää alkavaa viikkoa ihanat.''
''Mun pää on tällä hetkellä kuin maapallo, jossa on sotatila ja rauhansovinnot samaan aikaan päällä. En häpeile sitä, mitä ongelmia mulla on ollut ja mitä käyn läpi nyt. Alle kuukausi sitten meni kaikki sekaisin aikalailla, kun kuulin, että minulla on toistamiseen syömishäiriö. Se on sairaus, joka voidaan ja pitää parantaa. Noin 14-vuotiaana minulla oli se ensimmäisen kerran ja en oikeastaan itse käsitellyt asiaa kunnolla ja halusin sen menevän vain äkkiä ohi eikä ravitsemusterapeutillakaan käyty kuin kerran,eli se jäi kartoituskäyntiin. No, se menikin ohi, jäi vähän niinkuin pimentoon ja kaikki oli hyvin. Nyt, kun olen vielä vanhempi kuin silloin, niin tämä tuntuu tottakai raskaammalta. En halua mitenkään kuuluttaa kaikille sitä että ''mulla on hei syömishäiriö!'', ei, vaan niinkuin tiedätte kerron tänne mieltä painavia asioita ja ne lukee ketkä tahtoo, sekä musta on varmaan mahtavaa joskus lukea näitä ja ajatella ''selvisin tostakin''.
Olen vähän sellainen ihminen, että jos mulle sanoo, että ''unohda koko juttu, älä liikaa mieti sitä'', niin niinhän mä teen ja en koskaan sisäistä asiaa. Nyt mä haluan rauhassa käsitellä tän asian mun mielessä, ilman että kukaan käskee kuinka mun tulee toimia. Mun mielestä asioista pitää osata puhua ja mä olenkin puhuja ihminen.
Syömishäiriö koetaan, että niitä on vain esimerkiksi yhtä lajia, anoreksia. No, sitä mulla ei ole, vaan vähän epätavallinen versio syömishäiriöstä. Kävin terveydenhoitajalla ennen sairauden toteamista ja hän sanoi katsoessaan mun painokäyrää, että ''nyt ollaan samassa pisteessä kuin silloin 14-vuotiaana''. Se oli kova paikka, enkä halunnut sanoa sitä ääneen, että mulla on taas syömishäiriö,kuinka turhauttavaa! Pelkäsin sitä kauan, että jonain päivänä mulle vielä tulee ongelmia ja nyt niitä tuli. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että nyt asiat hoidetaan kunnolla vielä kun olen nuori ja elämä vasta aluillaan.
Voin sanoa, että kyllä mä aika sekaisin tällä hetkellä olen pääni kanssa. Sairas-anni ja terve-anni taistelee joka päivä yhdessä monista asioista. Moni ajattelee, että ''miksi pitää stressata syömisestä, normaali ihmisen toiminto hei haloo!''. Niinhän se on, mutta sairastuneelle sitä ei ainakaan kannata sanoa. Tottakai mä tiedän mitä on normaalisyöminen,mutta multa se ei onnistu noin vain. Mietin itsekin, että ''miksi en voi syödä normaalisti?'', se on rankkaa, et arvaakkaan kuinka rankkaa. Hurjaa ajatella, että vuoden aikana laihduin 10 kiloa tuosta noin vain. Nyt on prosessi menossa, että saisin niistä kiloista edes puolet takaisin, ja arvaatkaa mitä, olen lihonnut 4 kiloa! Kyllä tästä ylös noustaan ja mä selviän, elämässä on selvitty jo niin ''monesta'' asiasta, että mä selviän tästäkin, olen vahva. Niinhän se on, että ''mikä ei tapa, se vahvistaa''. Siihen mäkin uskon. Ihanaa viikkoa kaikille, mä lähden kohta pyöräilemään tuossa ihanassa kevätsäässä töihin!''
''Olen kokenut paljon. 18-vuotta nähnyt asioita ja kasvanut lapsesta isoksi. Juhittiin antonin syntymäpäiviä siis viikko sitten lauantaina ja nyt viime viikonloppuna mun synttäreitä. Tuntuu, että elämä on ollut yhtä juhlaa tällä hetkellä! Olen todella ilonen ja onnellinen. Viime lauantaita odotin niin kauan, muistan että 14-vuotiaana ajattelin ''enää 4 vuotta niin oon 18!'' ja tässä sitä ollaan. Voin jopa sanoa, että koskaan ei ole ollut noin ihania juhlia. Mun ympärillä oli sukulaisten lisäksi vanhoja tuttuja, lapsuudenkavereita. Sain tottakai itkeä (ilosta) heti kun aamulla heräsin 20.2, se oli tosi mahtava tunne. Mun luona oli rakas poikaystävä laulamassa paljon onnea vaan hiljaa korvanjuuressa, sain ihania lahjoja ja mun 5-vuotias pikkuveli Kasperi kiiruhti tuomaan mulle parissa minuutissa tehdyn kortin missä oli mun nimen i:in päällä sydän. Kaikki oli mahtavasti, enkä koskaan tule unohtamaan noita juhlia. Harmi vaan, että no, ei sitä kaikkien kanssa kerinnyt jutella, mutta en kuitenkaan turhaan heitä kutsunut, joten se kertoo jotain. Jokaikinen kuka tuli paikalle tai edes onnitteli facebookissa merkitsi mulle paljon. Mulla on niin sanotusti ''uudesti syntynyt'' olo, kyllä se kuulostaa oudolta, mutta siltä musta tuntuu. En voi lakata hymyilemästä.
Vaikka elämässä tähän asti on käynyt vaikka mitä, mä en silti kadu yhtäkään hetkeä. Kaikki ylä- ja alamäet on opettanut mua niin paljon. On itketty, naurettu, koettu pahoja ja hyviä asioita, tutustuttu uusiin ihmisiin, menetetty tärkeitä ihmisiä. Se on elämää ja elämä on.
Tästä jatketaan siis vahvempana, vanhempana ja avoimena kohti uusia tapahtumia. Haluan vielä kiittää muutamia ihmisiä, koska koen sen tärkeäksi.
Kiitos, Anton, äiti, Jenna. Jenna on tukenut mua kaikissa asioissa, kaikissa. Tämä kyseinen ihminen säntäsi kerran minuuteissa aamu yhdeksältä mun luo, kun tuli ero silloisen pojan kanssa. Jennan kanssa ollaan tunnettu huimat 11 vuotta. Me ollaan riidelty tottakai, mutta selvitty aina. Mä en olis selvinnyt mun elämän tapahtumista ilman tätä tyttöä. Aivan mahtava nainen ja mun sielunsisko. Ihminen kenen kanssa olen viettänyt eniten aikaa mun elämästä. Jenna on aina valmis kuuntelemaan ja niin myös olen minä. Rakastan sinua.
Äiti, äiti kirjoitti mun seinälle sinä aamuna, kun täytin 18 pitkän kirjoituksen. Se kosketti tosi paljon. Me ollaan äitin kanssa oltu silloin kun olin pieni, niin kahdestaan. Mä voin kiittää äitiä oikeastaan kaikesta. Äiti tuki kun mua kiusattiin, kun mulla oli ongelmia ja se on nähnyt tottakai mun kasvavan. Teini-iässä olin kylläkin aika jäärä ja riideltiin paljon, kyllä sitä riitaa nykyäänkin tulee, mutta tällaisia me naiset ollaan, mä tiedän ja me tiedetään, että riitely on ihan normaalia. Mutta mä voin kertoa äitille kaiken, kaikki ei siihen pysty.
Anton, mä en tiedä mitä sanoisin. Anton on pitänyt mut pystyssä, kun mulla on ollut vaikeuksia koulun kanssa, itseni kanssa tai ihan minkä tahansa asian kanssa. Ihminen kuka on näyttänyt ja näyttää edelleen yhtä vahvasti rakastavansa mua. Rakkaus on mulle tosi iso juttu, enkä olisi uskonut, että jo tässä iässä tapaan sen oikean. Meillä ei ole koskaan ollut mitään isoa riitaa ja hyvä niin, koska tietenkin riidat kuuluu parisuhteeseen ja ollaanhan me kinasteltu, mutta paremmin me osataan rakastaa. Me ollaan niin samanlaisia. Anton on samalla mun paraskaveri ja poikaystävä. Sä olet ihminen, josta en koskaan luovu.
Tässä nyt tärkeimmät kiitokset, mutta tähän loppuun haluan kiittää seuraavia henkilöitä; mummo, sissy, johanna, suvi, saara, iida, oona. Rakastan teitä kaikkia niin paljon. Ai että, tästä tuli pelkkää lovea oleva postaus.''
''Eilinen oli hyvä päivä,otsikon mukaan kaunis päivä. Aamulla tuntui kuitenkin, että ei tästä mitään tule, taas huono aamu. Pääsin kouluun pyörää taluttaen, mutta sentään ajoissa, näytin melkein vastaantulevalle aura-autolle sitä rumaa sormea, kun itse melkein pyörin lumessa ja se ajaa ohi.
Koulupäivä oli mun onneksi lyhyt, miltein vain pari tuntia. Viime viikolla kokeilin käydä kirjallisessa teoriakokeessa, koska olin tehnyt sen harjotteita ja kaikki oli mennyt oikein. No, siinä kokeessa oli jopa 30 minuuttia aikaa, sain hylätyn. Sen jälkeen tuntui, että 'ei itku, en pääse siitä koskaan läpi'. Tämä väite kääntyi eilen onneksi. Menin 'suulliseen teoriakokeeseen terveysperustein' eli pääsin siihen, koska mulla on lukivaikeus. Luulin, että 'suullinen' tarkoittaa, etä multa kysellään asioita, mutta ei, se oli samanlainen teoriakoe, mutta aikaa oli tunti ja miten kävikään. Pääsin läpi ja tuli vain kolme virhettä!
Onnea on myös ollut se, että ensimmäisiä kertoja kahteen viikkoon olen saanut nukkua omassa sängyssä, wau. Kyllä, mun huoneessa oli pakkasten ollessa -25C todella kylmä ja jouduin nukkumaan pikkuveljien huoneen lattialla. Nyt olen nukkunut paremmin kuin koskaan, ja sitä oon kaivannut toisinkun katkonaisia öitä. On se hassua miten viikot ovat niin erilaisia. Kaikki muistanee sen mun edellisen postauksen 'epäonnen viikon' kun taas nyt kaikki menee nappiin.
Reilu viikko sitten aloitin niin sanotun 'elämänmuutoksen', projektin,millä nimellä sitä ikinä itse haluaakaan kutsua. Painon laskiessa koko ajan alaspäin, päätin että nyt sen on loputtava tai kuihdun käsiin. Tää muutos tuntuu välillä jopa epämukavalta, koska ennen se on mennyt näin, että on pitänyt laihduttaa. Nyt lihotetaan, ja olen lihonnut huimat puoli kiloa. Kroppa voi hyvin ja voin sanoa, että saatan jopa olla energisempi kuin ennen. Ruokavalioon olen siis lisännyt aamupalan ainoastaan. Samoilla treeneillä ja hommilla mennään, mutta ruokaa kroppaan lisää pikkuhiljaa.
Ja luojan kiitos, tähän loppuun, että ne koulutehtävät joista viimeeksi tuskailin, on miltein kaikki saatu tehtyä. Huomaa, että kauhea taakka tippuu harteilta, kun niitä saa pikkuhiljaa pois päiväjärjestyksestä. Ja sain pitkästä aikaa samoja töitä mitä tein kesällä! Ja synttärit on kohta enää 3 viikon päästä! Voi tätä ilon määrää. Pitäkää ihana loppuviikkko ja viikonloppu ihanat.''
''Kohta päättyvä viikko on ollut kuin jostain painajaisesta. Tuntuu, että mikään ei ole mennyt hyvin tai että tällä yhteiskunnalla on ollut jotain mua vastaa niin pienillä kuin isoilla teoilla. Koulusta sen kuin tulee ja tulee lisää kouluhommia, projekteja, vastuuta ja yksinkertaisesti tuntuu vain, että hukun kohta kaikkeen. En ole ees kunnolla perillä missä mennään, eikä varmaan kauhean moni muukaan mun luokalta. Mutta totahan se koulumaailma on, tuntuu vaan stressaavalta kun ennen lomaa oli kauheasti vapaapäiviä, löysiä koulupäiviä kokonaisuudessaan eikä paljoakaan hommaa ja kun kerralla tulee paljon niin ei pää sitä kestä.
Puoli vuotta vanha iphone puhelimeni meni rikki alkuviikosta. Se on vain puhelin, mutta turhauttaa kun se on niin ''uusi' (tosin ostin käytettynä), mutta maksoin siitä paljon ja rahat joilla maksoin olivat juuri tätä ostoa ennen tienatut lomarahat.
Tällä viikolla oli myös turhia odotuksia, erehdys aikatauluista, ja kun olisi ollut vielä parempaakin tekemistä kuin odotella. Samalla suunittelin viikonloppua varten yllätystä joka yllätys yllätys meni pieleen, tunsin epäonnistumista ja surua, kun tuntui, että kaikki on mennyt päin sitä itseään.
Kaiken huipennukseksi lähdin eilen iltajunalla Helsinkiin, ajattelin että ''ohho sentään yksi asia onnistuu'', mutta mites kävikään, väsyneenä ja melkein itku silmässä istuin junassa lisäaikaa noin puolituntia, edessä olevissa junissa oli vikaa ja tämä tapahtui juuri niillä minuuteilla, kun mun olisi pitänyt olla Antonin syleilyssä.
Voin siis sanoa kerrankin, että mä olen niin väsynyt tästä viikosta ja koko viikosta, kun yleensä sitä on väsynyt yhdestä tai parista päivästä. Ja en säästä teitä vieläkään valitteluilta, eilen tuntui, että mun kroppa vaan romahtaa, oli mahakipua, todennäköisesti juuri alkanut kynsivallintulehdus (eli olen yksijalkainen melkein tällä hetkellä) ja sitä väsymystä ja päästä itketyt silmät. Huhhu, mitä se ihminen kestääkin. Tästä jatketaan tottakai vahvempana, mutta en tälläkään hetkellä taaskaan tekisi mitään ilman tätä blogia, paikkaa johon vaan kertoa kaiken.
Toivottavasti muilla on mennyt viikko hyvin ja hyvää viikonloppua kaikille! Olette rakkaita.''
''Hello, it's me, for long time. Vuosi 2015 oli mahtava. Ei sitä edes tajua kuinka nopeasti aika meni. Täytin 17-vuotta, ja se jos mikä tuntui turhalta vuodelta täyttää, mutta toi ikä oli minulle vähän niinkuin valmistautumisen vuosi. Valmistautuminen 18-vuoteen, ajokorttiin, miettimisaikaa erikoistumisalaa varten ja vuosi 2015 oli muutenkin kokemuksien ja kasvamisen vuosi. Olin töissä miltein koko kesäloman ajan, huipennukseksi pääsin Espanjaan Antonin kanssa töiden jälkeen ja sain rentoutua, Anton ja minä menimme kihloihin ja vuosi yhdessä oloa tuli täyteen. Rakas pikkuveli meni kouluun ja se jos mikä tuntui hurjalta. Tajusin että olin vuodessa laihtunut -8kg ja tarkoitus ei ollut edes laihduttaa eli muutoksia omassa kropassakin tapahtui. Ristiriitoja oman mielen ja kropan kanssa silti oli vuonna 2015, mutta hyvin mä selvisin. Lupauksena tälle vuodelle teinkin, että en stressaisi niin paljon tai olisi niin itsekriittinen (työstän asiaa paraaikaa). Mutta olen ylpeä mun saavutuksista ja elämäntapamuutoksista.
Vuonna 2015 oli onnistumisia ja epäonnistumisia. Työssäoppimispaikassa ei mennyt kaikki niinkuin piti, siitä syystä itsetunto laski ja työmotivaatio on ollut alhaalla, tunsin siis suurta epäonnistumista. Onneksi pääsin takaisin koulunpenkille ja seuraava harjoittelu vasta maaliskuussa.
Kesällä kävin myös tuurissa parhaan ystävän kanssa ja reissu mökillä heitettiin perinteiden kunniaksi.
Vuodelta 2015 sain oppia paljon, tapasin uusia ihmisiä ja pääsin ottamaan osaa eri ihmisten elämäntapahtumiin ja siitä olen todella iloinen ja kiitollinen.
Tubecon toistamiseen tuli koettua, keikka, lähihoitajapäivät messukeskuksessa, näyttelyitä, innostuin maalaamaan, lukemaan ja lievittämään stressiä tai ottamaan iloja irti luovien menetelmien kautta.
Itkua, naurua, rakkautta, ristiriitoja, onnellisuutta, epäonnistumisia, kasvamista, tässä vuosi 2015 tiivistettynä sanoiksi.
Innolla odotan mitä vuosi 2016 tuo tullessaan, kun se alkoi jo viikon vietettäen lomaa rakkaan kanssa ja kohta lisää syntymäpäiviä ja muita menoja. Tästä tekstistä ei tule tämän pitempää, koska kaikki kiteytyy seuraaviin kuviin ja haluan vain sanoa kaikille kiitos ketkä ovat tukeneet minua, olleet paikalla kun sitä on tarvittu, keitä olen tavannut ja kiitos mun lukijoille! Katse kohti tulevia kirjoituksia ja ihania asioita. Love you all.''
